You’re running on ice, you’re running on fire
Tänään minä kävin pitkästä aikaa juoksemassa. Vetäisin trikoot jalkaan, päälle toppi, huppari, no vielä toinenkin, siellä on vähän vilakka, pitäisi varmaan ostaa joku juoksutakki, alennusmyynneistä sitten, jalkoihin pinkit Adidakset noin, napit korville, Sports Tracker ja Spotify päälle, ulos ja juoksemaan. Lenkin jälkeen puhelimen näytöllä näkyi lukema 5,61 km ja minä olin tyytyväinen. Väsynyt ja hengästynyt, mutta tyytyväinen.
Kuulostaa varmaan aika tavalliselta suoritukselta. Että mitäs ihmeellistä tuossa oli, niinhän ne muut pinkoo puolikkaita ja kokonaisia tuosta noin vaan.
Tehdään selväksi yksi juttu: olen aina inhonnut liikuntaa. Olen onnettoman hidas juoksija enkä jaksaa vetää yhtäkään leukaa. Joukkuelajit ovat sietämättömiä, sillä olen myös maailman huonoin häviäjä (ne, jotka ovat pelanneet lautapelejä kanssani, tietävät mistä puhun). Minulla ei ole minkäänlaista rytmitajua, joten voitte kuvitella, kuinka vitsikäs näky olen ollut yläasteen aerobic-tunneilla. En pidä hikoilusta enkä siitä, miten naamani loistaa kirkkaanpunaisena pienenkin urheilusuorituksen jälkeen.
Huolimatta näistä tosiasoita, minulla on ollut salikortti pari vuotta ja kalleimmat omistamani kengät ovat juurikin edellä mainitut pinkit Adidaksen juoksulenkkarit. Kuntosalin ja lenkkien jälkeen otan punanaamaisia kuvia itsestäni peilin kautta (älkää huoliko, en aio julkaista niitä missään koskaan), pullistelen hauistani ja mietin, onko mitään muutosta tapahtunut edelliskertaan verrattuna. Pinterestissä minulla on salainen board, johon keräilen motivoivia healthylifestyle-juttuja.
Silti koen olevani erittäin liikuntakielteinen. Kun facebook-kaverini jakavat päivityksissään saavutuksia kuntosalilla ja lenkkipoluilla sekä hehkuttavat maitorahkaa, pyörittelen silmiäni ja otan vähää lisää karkkia. En ole päässyt eroon liikunnanvihaajaidentiteetistäni, jota olen tyytyväisenä kantanut vuosikausia. Jos ei vielä tullut selväksi, minulla ei ole minkäänlaista liikuntataustaa peruskoulun liikuntatunteja lukuun ottamatta. Olen joutunut aloittamaan kaiken pohjalta, mikä tietenkin syö motivaatiota, kun kaikki kehitys tapahtuu niin h i t a a s t i. Vei noin puolitoista vuotta, ennen kuin aloin ihan oikeasti tykkäämään salilla käymisestä ja juoksulenkeistä, mutta koskaan ei ole näköjään liian myöhäistä aloittaa liikunnallista elämäntapaa. Se vaatii vain aikaa, sisua ja kivoja urheiluvaatteita.
En haluaisi käyttää ilmaisua se tunne, kun, mutta nyt kyllä aion, koska tänään koin niin hienon hetken lenkillä: se tunne, kun liihottelet menemään (mielestäsi) sairaan kovaa, kuulokkeissa soi Don Johnson Big Bandin Running Man, you’re running on ice, you’re running on fire, ruuunnning man, ja olet niin iloinen, että kyyneleet meinaa tulla silmiin. Parin kilometrin päästä tästä kyyneleet meinasi tulla silmiin sitten ihan muista syistä, mutta tuollaiset huippuhetket ovat niitä, jotka saavat lähtemään liikkeelle aina uudestaan.