Elämä väkivallan jälkeen

kilari-1 © Samuli Leino.jpg

Monologiesitys Kilari. Kuvassa Amanda Palo. Valokuva Samuli Leino.

Alkuun soitetaan äidille. ”Kaikki on hyvin”, naisääni toistelee yhä uudestaan ja uudestaan. Asian todellisen laidan ymmärtää silmänräpäyksessä: ei, kaikki ei ole hyvin. Itse asiassa kaikki on päin helvettiä.

Nainen on Amanda Palo, jonka käsikirjoittama ja esittämä Kilari-monologi käsittelee seksuaalista väkivaltaa. Omakohtaisten kokemusten pohjalta syntynyt teatteriesitys on paikka, jonka toivoisi olevan vain harhapolku ikävässä unessa. Paikka, jossa ihmisen on kannettava niin syviä arpia, että pelkkä ajatus niistä salpaa hengityksen.

Kilari on kertomus rikotusta ihmisestä. Se on kertomus mielen järkkymisestä, lamaannuttavasta tilasta, jonne väkivaltaa kokenut joutuu. ”Mä olen jäänyt jyrän alle”, nainen toteaa ja jatkaa, ettei ole itse valinnut asvaltilla oloa. Hänet on heitetty sinne.

Esitys keskittyy tapahtumiin väkivallanteon jälkeen. Se sisältää yksittäisiä hetkiä häpeästä, kulissien ylläpidosta ja kauppareissujen karttamisesta. Läsnä on myös pelko hulluksi leimautumisesta, vaikka kenen tahansa terveys kärsisi samanlaisen kokemuksen johdosta.

Lisäksi esitys muistuttaa ikiaikaisesta, keskusteluun kuin keskusteluun eksyvästä huutelijasta, joka syyttää: mitäs läksit, olitko kännissä.

Monologi herättää katsojassa surua, raivoa ja myötätuntoa. Kukaan ei halua tehdä tällaista esitystä, mutta onneksi Amanda Palo on ohjaaja Olga Palon kanssa tarttunut aiheeseen.

Vaikka monologin aihe on raskas, sitä on helppo katsoa. Syvistä vesistä kuljetaan absurdin koomisiin tilanteisiin, joissa esimerkiksi hyvää tarkoittava ystävä ehdottaa mindfulnessia, joogaa ja unta. Esitys päättyy vaihtoehtoiseen tilanteeseen, joka toivottavasti joskus on täyttä totta.

Kilari on kertomus rikotusta ihmisestä, jolla on toivoa.

Kilari-monologiesitys Musiikkiteatteri Kapsäkissä Helsingissä 14.12.2017 saakka.

Hyvinvointi Mieli Suosittelen

Ihmisen roolissa

kannet1.jpg

Pöllömetsä-näyttelyssä on esillä myös taiteilijan sarjakuvia. Valokuva Terhi Ekebom.

Terhi Ekebomin Pöllömetsä-teoksen äärellä olo on vaikuttunut. Galleria Kreutzissa katsoja tuntee astuneensa sisään valtavaan sarjakuva- tai kuvakirjaan.

Näyttelytilan seinät on täytetty serigrafiavedoksilla, joiden toistuva kuvio muodostaa katsojan ympärille kaksiulotteisen metsän. Oksat kulkevat vaakatasossa seinän päästä päähän, välillä väriään muuttaen.

Metsä on luonnonvalkoinen, musta ja hopea. Ja tiheä, täynnä oksista kasvavia lehtiä ja kukkia, niiden läpi olisi vaikea kulkea. Ehkä metsää ei olekaan tarkoitettu meille ihmisille? Ehkä vedosten takana ei olekaan seinää vaan salattu paikka, jonne meillä ei ole lupaa mennä mutta jonka laidalta saamme kurkistaa sisään?

Tässä metsässä pöllöt tuntuvat ottaneen ihmisen paikan. Eräs kaksikko istuu metsän oksistossa. Huomaan samaistuvani pöllöistä pienempään: se ajattelee liikaa, kysyy taukoamatta kysymyksiä, toistaa itseään, pyörittelee ongelmiaan.

Isompi ei lähde kriiseilyyn mukaan ollenkaan vaan sen sijaan tarjoaa suoraviivaisia vastauksia. Nukut huonosti? No, ehkä se on sinun tapasi levätä. Moinen näsäviisaus veisi hermoni.

Oksien välistä pilkistää myös lentävä pöllö. Öisessä metsässä käy kuhina.

Terhi Ekebomin näyttely Pöllömetsä Galleria Kreutzissa Porvoossa 29.10.2017 saakka.

Kulttuuri Suosittelen