Agnes Meyer-Brandis: Teacup Tools (2014–). Kuva Mika Friman.

Leena ja Oula A. Valkeapää: Ilmentymiä (2017). Kuva videoteoksesta.

En ole erityisen ylpeä siitä tosiasiasta, että keittiöstäni löytyy usein homeista ruokaa. Jos olisin heittänyt jokaisen kasvustoa keränneen kipon ja kupin suoraan roskakoriin, minulla ei olisi enää astioita. (Juurikaan. Ehkä pari mukia ja lusikka.) Monesti ennen puhdistusoperaation aloittamista olen tutkinut homehtuneita ruoan jämiä kiinnostuksen ja ällötyksen sekaisin tuntein, sillä kuvottavuudestaan huolimatta home näyttää aika – kauniilta.

Samanlainen mielenkiintoon verhottu iljetyksen tunne käy minussa katsoessani tarkemmin Antero Karen Joutsen-teosta, joka koostuu valo- ja videokuvin kuvatusta, mikrobien vallanneesta, joutsenhahmoisesta esineestä. Kuviin on tallennettu kasvusto eri vaiheissaan. Hämmentävää kyllä, paikoitellen valkea ja pörröinen home todellakin muistuttaa linnun sulkapeitettä. Pian minun kuitenkin täytyy kääntää katseeni teoksesta pois.

Minua etoo. En tiedä miksi.

Joutsen on osa Oulun taidemuseossa esillä olevaa Liitos-näyttelyä, jonka on kuratoinut kanadalainen Nina Czegledy ja Suomen Biotaiteen Seura ry. Muun muassa mittauslaitoksia teekupin muodossa ja ohjeita levästäjälle sisältävä näyttely pureutuu ihmisen ja luonnon keskinäiseen suhteeseen. Miten luonto on järjestynyt? Miten ympäristö muuttuu? Mikä on ihmisen osa keskellä tätä?

”Elämäni ei voi olla minulle”, miesääni lukee Leena ja Oula A. Valkeapään videoteoksessa Ilmentymiä. Pariskunnan teos koostuu kuvista ja lyhyistä luetuista tekstinpätkistä, joita Oula A. Valkeapää on lähettänyt puhelimitse puolisolleen Leena Valkeapäälle. Kuvissa on poroja, lunta, ääretöntä luontoa ja paikkansa ottavia koiria.

Millaista elämä olisi tuntureilla? Millaista olisi elää ja työskennellä kaukana ihmisistä, likellä luontoa? Valkeapään eksistentiaalisia kysymyksiä ja kommentteja kuunnellessa tulee mieleen, ettei avaruus käy herkkähermoisille. Luonnossa on pakko kohdata itsensä ja ajatuksensa.

”Olemme kokonaisuuden ilmentymiä.” Sanojen syvällisyys ilahduttaa katsojaa.

Carolin Kossin dystooppisessa Plastic Child -videoteoksessa taas luonto on minimoitu. Unenomaisessa maailmassa kaikki on muoviin verhoiltua, kissaa ja yksinäistä kasvia lukuun ottamatta. Jopa korkeuksissa roikkuva taivaankappale on kelmutettu. Teoksen pelkistetty, tyylikäs kuvakieli korostaa katsojassa syntyvää kuristavaa ahdistusta: onko tuo huominen?

Mutta ehkä meiltä loppuvat luonnonvarat ennen lopullista muoviin hautautumista.

Liitos – Luonto uudessa tarkastelussa -nykytaidenäyttely Oulun taidemuseossa 12.11.2017 saakka.

Karoliina Veijo: Sokeain koulu

Karoliina Veijo: Kolera-allas

Karoliina Veijon valokuvanäyttelyä katsoessani minua hävettää hieman. Olen asunut Helsingissä jo usean vuoden ajan, joten minua nolottaa myöntää, kuinka huonosti lopulta tunnenkaan kaupunkia ja sen historiaa. Veijo on yhdistänyt teoksissaan itse kuvaamiaan näkymiä Helsingistä I. K. Inhan 1900-luvun alun valokuviin. Minua punastuttaa: mitä nämä rakennukset ovat? Missä tuo katu on? Eikös tuo paikka ole… Kalliossa? Vai? Eikö?

Teoksia tutkiessa minussa herää valtava tarve lähteä Helsinki-kierrokselle ja ottaa selvää missä mikin paikka sijaitsee. Edelleen tuntuu hassulta ajatella, että nämä kadut ovat kotikaupunkiani. Arkkitehtuuri on hienoa, historiallista. Vaikka nuorihan Helsinki kaupunkina on: vuonna 1812 täällä oli vielä vain 4 000 asukasta. (Lähde: yläasteen historiankirjani.)

Tosin jos näyttelyn teosten perusteella pitäisi suunnistaa, saattaisin eksyä. Taidevalokuvina ne ovat kiinnostavia. Kuvissa on vilskettä, vaikka tavallinen kesäpäivä niissä taitaa olla meneillään. Vanha ja uusi limittyvät toisiinsa, monet tasot kerrostuvat toistensa päälle. Välillä sama kohde on kuvattu eri kuvakulmista, mikä luo kuviin eloa.

Joidenkin teosten kohdalla katsoja ei heti osaa sanoa, mikä osa kuvasta on se vanha ja mikä uusi. Puut näyttävät samalta, jotkut rakennuksetkin. Muoti taas on muuttunut, ja kulkuneuvot. Hevoskärryjä näkee nykyään harvemmin.

Eivätkä lapset kulje kaupungin kaduilla paljain jaloin.

Karoliina Veijon näyttely Sadan vuoden aikahyppy Finlandia-talon Galleria Verandassa Helsingissä 4.8.2017 saakka.