Ladataan...

(kuva: End of the F***ing World)

 

Katsoin vuoden ensimmäisellä puoliskolla enemmän televisiota kuin aikoihin, melkein liiaksi, tai noh suoratoistopalveluita. Kesällä luin kaunokirjallisuutta enemmän kuin aikoihin. Ensimmäinen oli vastapainoa gradun valmiiksi saattamiselle. Toinen mahdollistui gradun valmistuttua vapaan kesän myötä. Kiersin myös näyttelyitä, katsoin elokuvia (kiitos Orionin Lynch ja Jatkoaika -sarjat!) ja näin esitystaidetta, vaikkakin teatteria tarkoituksella hieman vähemmän (mikä taitaa silti olla varsin paljon), sillä kaksi omaa ohjausta perätysten veivät energiat ja saivat kaipaamaan taukoa. Kuuntelin Paprun tokaa levyä ja rakastuin Adikiaan sekä tietty Ruusuihin kuten kunnon kulttuurityypin kuuluu. Kokeilin ekaa kertaa graffitin tekoa. Ei kuitenkaan tehnyt mieli kirjoittaa. Teki mieli hengähtää ja olla. Täyttää pää tarinoilla, kuvilla ja äänillä. Myös analysoida, muttei harkitusti, julkisesti. Blogi on etsinyt mielessäni muotoa, mutten ole vielä varma tulevasta. Nyt päätin koota suosituksia ja ajatuksia, menneitä ja tulevia. Tän löysin tällä viikolla, laittakaa soimaan lukiessa: Mona Haydar - Barbarian (Lilyn linkit ei näytä toimivat, mutta youtubesta ja spotifysta löytyy!).

 

SUOSITTELEN

Hannah Gadsby - Nanette (stand up)

Hehkutin tätä jo FB:ssä, mutta katsokaa, katsokaa! Kantaaottava, raadollinen ja hauska. Gadsby purkaa komedian lainalaisuuksia, eikä enää salli pilkkaa minuuttaan tai vähemmistöjä kohtaan. Mikä älykkyys ja taito hallita yleisöä, sekä tietty tärkeä sisältö.

Spike Lee - BlacKkKlansman (elokuva)

Avoimen poliittinen kannanotto rasismia vastaan. Elokuva, joka saa yleisön taputtamaan. Hölmö, hassu poliisielokuva, joka vetää hiljaiseksi.

Yorgos Lanthimos - Killing of a Sacred Deer (elokuva)

The Lobster (2015) ja The Killing of a Sacred Deer (2017) ovat tehneet musta Lanthimoksen fanin. Ohjaajalta tulee uusi elokuva The Favourite tänä syksynä, joten sitä odotellessa kannattaa tutustua edellisiin, ellet sitä ole jo tehnyt. Omintakeinen tarinankerronta, tietynlainen ilmeettömyys ja musta huumori.

End of the F***king World (sarja, Netflix)

Netflixin kuvailu: "17-vuotias James on kyllästynyt eläinten tappamiseen ja suunnittelee ensimmäistä murhaa. Alyssa, koulun uusi ja repseä tyttö, yllättää hänet." Hienoja juttuja mm. hahmot, tarinankerronnan kehittyminen, koko sarjan tyylin kehittyminen, loppu.

Black Mirror (sarja, Netflix)

Tiiän, oon ihan myöhässä tän suhteen, mutta huhhuh. Tosin jaksojen bingekatsominen sai ärsyyntymään sarjan kyyniseen maailmankuvaan. Sama ärsytys levisi myös Q-teatterin ja Pettersonin Arki ja kauhuun, jonka kävin katsomassa samoihin aikoihin. En vaan enää jaksa "millään ei oo mitään väliä" ajattelua, vaikka sen avulla tehtäisiinkin huumoria. Black Mirrorin maailmassa ihmiset ovat äärimmäisen itsekkäitä. Teknologiset innovaatiot ja itsekkyys yhdistettyinä luovat synkkiä tarinoita (poikkeuksena kaunis San Junipero). Sarjan hienous on, että raadollisuus luodaan inhimillisyyden kautta. Teknologia on väline, joka luo pohjan tarinoille, mutta keskiössä ovat yksilöiden tunteet ja ihmisten väliset sosiaaliset suhteet.

Rahapaja (sarja, Netflix)

Yhdistelmä herrasmieshuijaritarinaa ja espanjalaista saippuaoopperaa. Need I say more.

Johannes Anyuru - He hukkuvat äitiensä kyyneliin (romaani, S&S)

Maagista realismia tai dystopiakuvausta. Keskiössä rasismi, sotatraumat (kidutus) ja terrorismi. Kerronnan huokoisuus imaisee sisäänsä.

Saara Turunen - Sivuhenkilö (romaani, Tammi)

Kuin pitkä pakina. Mitä on olla yksin viihtyvä, kirjoittava nainen.

Grayson Perry - Kansanviisautta (näyttely, Kiasma)

Kesän hienoin näyttely on enää pari päivää esillä, menkää! Luokan ja sukupuolen problematiikkaa pohtiva, pastellivärejä käyttävä taiteilija tekee tekstiilejä ja keramiikkaa. Näyttelyssä on myös supercool moottoripyörä. Kiasmassa aukesi vastikään lisäksi Pilvi Takalan soolonäyttely, jota en ole vielä nähnyt, mutta voin silti suositella. Takala tekee ns. sosiaalisia kokeita, joissa kyseenalaistaa käytösnormeja. Edellinen teos "Näkymätön ystävä" oli tekstiviestipalvelu, jolta saattoi kysyä mitä tahansa.

Adikia (musiikki)

Menkää kuunteleen livenä! Todella kovaa feministiräppiä. Livevedon puutteessa saatavilla myös Spotifysta.

Matka Moskovaan (ja Pietariin)

Kävin just. Upeita (taide)kaupunkeja. Unohda ennakkoluulot ja mee! Junalla pääsee nopeesti ja halvalla.

 

KIINNOSTAA

-Kansallisteatterin Musta Saara

-Kaupunginteatterin Kinky Boots

-Yle Areenan HasBeen-sarja (joo siis tätä suositeltiin mulle!)

-Bio Rex:in Sunday masterpiece -leffasarja

-Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus)

-Eveliina Niemisen Late Bloomers (Kosmos)

-sit tietty R&A

Ladataan...

Ladataan...

kuva: Mitro Härkönen / Ryhmäteatteri

Anarkia / Järjestys

Hitsi, olisin ihan hirvittävästi halunnut pitää Ryhmiksen tämän kesän esityksestä. Mahtavaa, että uskalletaan lähteä toteuttamaan kesäteatteriin tarina, joka ei ole "koko perheen komedia", ajattelin. Esitys jää kuitenkin "ihan hyväksi", toimivaksi mutta jollain tapaa tylsäksi. Hahmot ja tarina voittivat minut kyllä puolelleen toisella puoliajalla. Valtataistelu McMurphyn ja Ratchedin välillä, elämänilo ja kaaos, jota McMurphy pyrkii mielisairaalaan luomaan sekä epäoikeudenmukainen, sydäntäsärkevä loppu voittavat kenet tahansa puolelleen. Ongelmana on, ettei tarinaa ole lähdetty muokkaamaan rohkeasti teatterin lavalle. Olisin kaivannut jotain lisää, jotain raikasta. Nyt teatterin erityislaatuisuutta ei hyödynnetä, vaan kohtauksia on toteutettu hyvin uskollisesti sen esikuvana toimineelle elokuvalle vuodelta -75. Esitys on perinteistä teatteria, joka etenee lineaarisesti. Ehkä olen vain liian kiintynyt nykyteatteriin ja sen keinoihin, ajattelen, mutta sitten katson kohtauksia elokuvasta ja huomaan eläytyväni siihen jo muutamien Youtube-klippien jälkeen enemmän kuin koko teatteriesitykseen. Leffassa ryhmäkohtaukset, joissa hahmot puhuvat päällekkäin ja oireilevat kukin omalla tavallaan, toimivat, sillä käytössä on paljon lähikuvaa, joka jäsentää kohtauksia. Kasvojen lähikuvat välittävät hahmojen tunnetiloja ja luovat hahmojen välisiä suhteita, jännitettä. Teatterin lavalla samat kohtaukset ovat yhtä aikaa staattisia ja kaoottisia. Hahmot istuvat rivissä ja puhuvat päällekkäin. En myöskään jaksa nauraa kai kesäteatterin velvoitteesta lisättyille "humoristisille" repliikeille ja toiminnalle, kuten nylkyttämiselle.

Sanon silti: tutustukaa tarinaan, joko teatterissa tai elokuvan muodossa (tai romaanin!). Vaikutuin, sillä en ollut lukenut alkuperäistä romaania, enkä nähnyt siitä tehtyä elokuvaa ennen teatteriesitystä. McMurphy on kompleksinen hahmo, joka ajautuu ylilyönteihin, mutta on sisimmissään humaani. Perinteistä työntekoa välttelevä hahmo päätyy mielisairaalaan, jossa hänen yritetään "laittaa kuriin". Anarkia koettelee järjestystä. Järjestys, eli hoitaja Ratched, nauttii vallasta, nauttii potilaidensa nujertamisesta. Tai siltä ainakin vaikuttaa. Sydämeni sulaa puhevikaiselle Billylle, jonka pelko auktoriteetteja ja sääntöjä kohtaan muuttaa itsetuhoiseksi. Mykäksi ja eleettömäksi nujerrettu intiaanipäällikkö Bromden kuvaa yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuden seurauksia. Mitä jää jäljelle, kun koti varastetaan, ja voiko siitä päästä yli? Tarinan teemat ovat ajattomia. Mielessäni ne nivoutuvat mm. kuviin pakolaislapsista häkeissä ja keskusteluihin aktiivimallista. Järjestys, anarkia ja humanismi.

 

kuva: Milos Formanin elokuvasta vuodelta -75

 

Yksi lensi yli käenpesän Suomenlinnan kesäteatterissa 1.9. asti.
http://www.ryhmateatteri.fi/ohjelmisto/yksi_lensi_yli_kaenpesan

Ladataan...

kuva: Johanna Lind / Korjaamo

Kalliost Töölöön

Helsingin runoskene on ollut nousussa jo jonkin aikaa. Tenhon kaikille avoimet Poetry Slam -illat ovat aina ihan tupaten täynnä, minkä lisäksi mm. Mascotissa ja Sörkan Ruusussa järjestetään säännöllisesti runoklubeja. Viime aikoina lavarunoutta on tullut vastaan myös taidenäyttelyn avajaisissa, musafestareilla ja jopa somessa videomuotoisessa mainoksessa (tai tarkemmin ottaen vastaan on tullut kuvassakin näkyvä Elsa Tölli). Uusimpana lisäyksenä skeneen on Korjaamon kansainvälinen Helsinki Spoken Word -klubi, jonka runoillat rakentuvat kansainvälisen vieraan ja muutaman tunnetun suomalaisen lavarunoartistin ympärille. Ensimmäinen Korjaamon klubi järjestettiin viime viikon keskiviikkona 9.5., jolloin esiintymässä oli brittiläinen Caleb Femi ja suomalaiset Elsa Tölli sekä Veera Ojola Ümit Bedretdinin kitaran säestämänä (tunnetaan myös duona Veera&Ümit).

Runoklubeilla on tottunut siihen, että esitykset ovat hyvin eritasoisia. Open mic on osa lavarunoperinnettä. Kuka tahansa saattaa nousta uudeksi kuumaksi nimeksi. Korjaamon klubi on kuratoidumpi. Esiintyjiä oli vain kolme, mutta jokainen heistä oli vahva lavarunoilija, ja nimenomaan juuri lavarunoilija, ei pelkästään hyvä kirjoittaja. Runous yhdistyi musiikkiin, videoon ja noh ylipäänsä esiintymiseen. Hyvä lavarunoilija on karismaattinen, hänellä on kiinnostava habitus ja houkutteleva ääni. Hän osaa vangita yleisön huomion. On herkkä, hauska, vahva, henkilökohtainen.

Ollessani vaihdossa Namibiassa opiskelin drama-kurssilla runouden esittämistä. Hämmästyin kerta toisensa jälkeen, kuinka vahvoja esityksiä opiskelijakaverini tekivät, kunnes kävin paikallisella runoklubilla, ja tajusin, että Namibian lavarunousskene on vaan paljon Helsinkiä edellä.(Tämä oli vuonna 2015, jonka jälkeen Helsingin skene on toki kasvanut hurjasti.) Ujolta vaikuttava opiskelijakaverini muuttui paatokselliseksi puhujaksi lavatilassa. Aiheet olivat henkilökohtaisia, sivuttiin mm. feminismiä ja slummeja. Lavarunousperinne kytkeytyy räppiin, mikä on kiinnostavaa kirjoitetun runouden kytkeytyessä korkeakulttuuriin. Olin hirmu iloinen nähdessäni laadukkaan ulkomaisen esiintyjän täällä, sillä kansanväliset esiintyjät tuovat uudenlaista näkökulmaa lajiin, ja kenties rohkeutta. Caleb Femin rinnalla Töllin videoesittely ja Ojolan musiikkiin kytkeytyvä runous eivät olleet pompöösejä. Lavarunous voi olla ja on laji, jonka ei tarvitse olla pienen piirin harrastus baarissa muistiinpanoja tihrustaen. Vastoin suomalaista nöyryyttä lavarunoilija saa olla vähän extra.

Artisteista ei sen enempää kuin kiitos ja olitte upeita. Ihastuin Ojolan lempeään ääneen, Töllin kiivauteen ja Femin rentoon älykkyyteen. Alla muutama heidän itsensä tekemä näyte, kuunnelkaa:

 

VEERA&ÜMIT
https://soundcloud.com/veerajaumit/kalliost-eiraan

 

ELSA TÖLLI

 

CALEB FEMI

 

Seuraava Helsinki Spoken Word -klubi Korjaamon Vintillä 14.6., jolloin esiintymässä Anthony Joseph (UK), Victoria Odum sekä Laura Eklund Nhaga.

Pages