”Ei ollut mitään tekemistä. Ei mitään, mitä olisi pitänyt tehdä, eikä mitään mitä olisin halunnut tehdä. Olin tullut tänne asti yöpyäkseni Delfiinihotellissa. Kun tuo hotelli, kaiken peruslähtökohta, oli poissa, mitään ei enää ollut tehtävissä. Päätin joka tapauksessa mennä alas aulaan ja istuutua jollekin loisteliaista sohvista laatimaan päivän toimintasuunnitelmaa” ,kirjoittaa Murakami kirjassa Tanssi tanssi tanssi.
Se mitä heijastan tästä omaan elämääni on oivallus siitä, miten jotkin asiat tai jotkut ihmiset eivät täytä niitä odotuksia, joita olen asettanut heille. Omassa päässäni. Luomassani tarinassa, jossa on vain yksi puoli, se minun puoleni. Kun tulen ulos oletuksista ja lopetan vaatimisen siitä, että jonkin muun on täytettävä odotukseni, olen lähempänä sitä aitoa peruslähtökohtaa.
Sille rakennan toimintasuunnitelmani , johon muut voivat liittyä omastaan, juuri silloin kun aika on sopiva ja he voivat viipyä juuri niin pitkään kuin on tarpeellista.
Toiset läpi elämän.
Toiset vaihtavat katseen.
Toiset tulevat käymään aina silloin tällöin.
Murakamia jälleen: ”Ihmisten väliset yhteydet ovat kuitenkin yhtä monimutkaisia kuin aina”.
Täytin maaliskuussa 40 vuotta. Luku on hyvin aikuinen. Samalla viikolla muutamia vuosia vanhempi ystäväni julistaa avoimeen tapaansa vaihdevuosien alkamista. Postaus ärsyttää, eihän tässä ole mitään kivaa. Nuorempana odotin täyttäväni 35. Reilussa parissakympissä ihailin sen ikäisiä naisia, itsevarmuutta. En koskaan ajatellut täyttäväni neljääkymmentä, kunnes sitten täytin. Enkä seuraavana päivä kuollutkaan, elämä ei mystisesti loppunutkaan.
Elämä jatkuu 40-vuotiaana. Kummastuttaa se, miten keskeneräinen olen vieläkin. En ollenkaan valmis. Olin ajatellut olevani, että jo tässä iässä minulla on hieno ura vakaana ja vapautta enemmän. Tuota jälkimmäistä kyllä on, tosin eri muodossa mitä olin ajatellut. Muutosneuvotteluissa epäsuoran suorasti vinkkasin irtisanomisen suuntaan. Se oli reilua, olin jo katsellut muualle ja lähtökuopissa. Nyt siis on aikaa. Ei ole unelmaduunia, mille ripustaa identiteettiä. Se olisi löydettävä ihan omasta itsestä. Pysähtyminen, Vihdoinkin aikaa kysyä itseltä kuka olen ja mihin menossa. Mitä haluan antaa ja vastaanottaa.
Tänä vuonna moni ystävistäni täyttää 40 eikä heissä, tähän mennessä täyttäneillä ole tapahtunut mitään traagista muutosta, joitakin yksityiskohtia lukuunottamatta. Ja siinä, että kaikilla on sama kokemus ajan nopeasta kulumisesta. Ei ole aikaa tuhlata mihinkään turhaan paskaan. Tietoiset valinnat ja rajaaminen ovat puheissa. Aikaa halutaan läsnäololle.
Alan ymmärtää puhetta siitä, mikä on parasta tässä iässä: itsevarmuus. Siitäkin huolimatta, että oma kompassini vähäsen väpättää ja navigoi suuntaansa. Tiedän, että se on olemassa ja teen muutosta kokoajan. Minun ei tarvitse turhaan kiirehtiä. Voin nauttia. Luottaa.
Ylianalysoiva mieleni haluaisi ratkaista kaiken, mutta joskus kaiken olennaisuus piileekin siinä, että ei ratkaise. Päästää irti, antaa kieppua, aaltoilla ja tyrskytä. Tuntea tunteita. Olla antamatta painoarvoa muiden odotuksista (tai mieleni muodostamista oletuista odotuskista!)
Harjoittelen antamaan itselleni luvan olla onnellinen. Se on pelottavaa, hellittää kontrollista ja luopua jatkuvan huolehtimisen olotilasta.
Siirtyä olemisen tilaan.
Uusi luku on kääntymässä, millaista on olla puhkaista kalvo, jonka takana on uudistunut minä. Vuosikymmen kymmeneltä enemmän se ihminen joksi synnyin. Ihmeellinen elämä, jossa elämisen on tarkoitus on tulla omaksi itsekseen, (ja tehdä kaikkensa vältelläkseen muistisairautta).
Elämä elettävänä.
Sellaisena kuin se on, sellaisena kuin olen juuri nyt.
