Meidän joulu

image.jpg

Meidän perheen joulut ovat viimeiset seitsemän vuotta olleet aika lailla varpaillaan oloa. Seitsemän vuotta sitten olin vasta saanut kuukausi aiemmin tietää odottavani kaksosia, kärsin mystisestä infektiosta ja keskenmenon pelosta. Seuraavana jouluna luulimme, että meillä on kotona kaksi pientä vauvaa iloisten isosisarusten seurana, mutta tosiasiassa toinen vauvoistamme asui yhä sairaalassa, jossa kävimme häntä aattona katsomassa. Seuraavana vuonna hän oli syksyllä päässyt kotiin, mutta aatonattona hain oksentelevan aliravitun kaksossiskonsa pois osastolta. Neljä vuotta sitten makasimmekin koko perhe influenssan kourissa joulun pyhät ja kolme vuotta sitten olimme juuri saaneet tietää, että esikoisemme joutuu vuoden vaihtuessa lasten psykiatriselle osastolle hoitoon. Kaksi vuotta sitten vietimme viimeisen joulun rakkaassa kodissamme.

Viime joulu oli ensimmäinen joulu uudessa kodissamme. Jollakin lailla se oli myös uusien joulujen alku, ainakin tahdon uskoa niin. Jätimme taaksemme monta ikävää asiaa, ja otimme mukaan kaikki rakkaat jouluperinteet. Niitä meillä onkin paljon.

Meidän perheen joulunvalmistelut alkavat jo hyvissä ajoissa marraskuussa. Marraskuun pimenevinä iltoina Nisse-tontut hiipivät koloistaan keikkumaan hyllyn päälle ja sohvan nojalle. Herkät enkelit liihottelevat ympäriinsä, ja lasten kanssa askarrellaan joulukortteja ja -koristeita. Joko ensimmäisenä adventtina tai viimeistään itsenäisyyspäivänä haemme tekokuusemme, jonka koristelemme yhdessä. Joka vuosi joku lapsista saa laittaa tähden paikoilleen, ja se on aina kunniatehtävä. Kun kuuseen syttyy valot, alkaa meidän perheen joulun aika.

Perinteisiin kuuluu myös ehdottomasti oman piparitaikinan tekeminen ja pipareiden leipominen yhdessä lasten kanssa. Muutamana vuonna olen ostanut kaupan valmistaikinan, mutta aina kun vain minulla on voimia, teen itse sukuni vanhalla reseptillä taikinan. Lapset leipovat innolla, ja ovat myös yhtä innoissaan niin koristelemassa kuin syömässä pipareitaan!

Päätin jo ensimmäisen lapsen synnyttyä, että meille ei koskaan tule joulupukkia. Ei siksi, etten haluaisi sitä satua lapsille kertoa, vaan siksi, että niin moni lapsi pelkää joulupukkia. Ja mielestäni jouluun ei saisi kuulua mitään ikävää, vaan sen pitäisi olla rakkauden ja lämmön juhla. Niinpä meille joulupukki tuleekin aattoyönä ja tuo lahjat kuusen alle. Lapset jättävät pukille maitoa ja joulupiparin, jotka näyttävät hänelle joka joulu maistuvan. Aamulla sitten herätäänkin jo kukonlaulun aikaan kurkkaamaan, onko se pukki käynyt! Koska lahjat kuitenkin avataan vasta illalla, jättää pukki jokaiselle lapselle yhden paketin heti aamulla avattavaksi. 

Esikoisen synnyttyä on meillä ollut tapana, että vanhempani ja anoppini tulevat meille aattoa viettämään. Jokainen tuo ruokia mukanaan, joten minun ei tarvitse stressata päivästä. Viime vuonna ehdotimme lapsille, että pitäisimmekin ihan vaan intiimin oman perheen joulun, mutta lapset tomerasti ilmoittivat, että sitten se ei tunnu joululta lainkaan. Niinpä jatkamme näin niin kauan kuin isovanhemmat jaksavat meille ajella. Ja mikäpä siinä, onhan se ihanaa, että saamme viettää joulua kolmen sukupolven voimin. 

Kun nyt mietin näitä seitsemää mennyttä joulua, olen kiitollinen tästä pisteestä, jossa nyt olemme. Tällä hetkellä olemme taloudellisesti tiukilla, emmekä ole vielä selvillä vesillä terveyden suhteen, mutta olemme päässeet jo pitkälle. Takana on jatkuva kuolemanpelko, suru, letkuruokinta, jokaöinen tuntikausien valvominen ja jatkuva sairaalaelämä. Olemme selvinneet paljosta. Ja tätä joulua odotamme nyt luottavaisin mielin. Kiitollisina siitä, että saamme olla yhdessä koko perhe. Se ei ole itsestäänselvyys, enkä sitä tule enää koskaan sellaisena pitämään. Toivonkin kaikille sairaalajoulua viettäville oikein paljon lämpöä ja voimia. 

 

Heidi Tujunen

Olen 36-vuotias neljän lapsen äiti Lappeenrannasta. Ammatiltani olen lasten toimintaterapeutti, mutta saadessamme perheeseemme kahden lapsen jälkeen kaksoset, joista toinen olikin vakavasti sairas, jättäydyin töistäni pois. Nykyisin toimin tyttärieni omaishoitajana. Minulta ilmestyi kirja ”Kyllä minä sinua rakastan” syksyllä 2011. Kirjoittaminen, valokuvaaminen, sisustaminen sekä liikunta ovat sydäntäni lähellä.

hyvinvointi terveys vanhemmuus

Mitä tapahtui?

 

Tommi_final_2014.jpg

Vauva syntyi! 

Hän oli terve tai sairaalloinen, 10 pisteen paketti tai osaavaa apua tarvitseva pienokainen, tulossa jostain, elämän viesti mukanaan!

Niin kuin jokainen uusi ihminen, hänkin oli tärkeä ja janosi rakkautta!

 

Vauva pääsi kotiin!

Häntä ympäröi äidin hellyys ja hoiva sekä isän ja muun perheen turvallinen läsnäolo! Vauvan elämä sai keskittyä perusasioihin, ravinnon sisään- ja ulosmenoon, uneen ja hoivaan. Vauva kasvoi ja alkoi kehittyä omaksi persoonakseen.

 

Lapsi oppii!

Hän oppi puhumaan, ajattelemaan ja kommunikoimaan vapaassa, ymmärtävässä ilmapiirissä.

Hän sai kannustusta ja ohjausta ponnisteluissaan ja oli pian huikea moniosaaja.

Hän sai elää lapsen elämää ilman repivää riitelyä tai painostavaa ilmapiiriä.

Iltaisin hän sai nukahtaa turvalliseen tunteeseen siitä, että yö ei toisi mitään pahaa mukanaan.

Aamulla olisi taas leikin ja uusien seikkailujen vuoro.

 

Lapsi on jo iso!

Hän lähtee suurin odotuksin koulutielle – hymysuin ja jännityksen pieni perhonen vatsassaan.

Hänen mielensä on puhdas oppimaan kaikkea jännää. Hänen mieltään eivät ole muokanneet aikuisten rasistiset tai muuten jyrkät näkemykset maailmasta ja ihmisistä. Niistä hän on kodin turvassa säästynyt ja voikin hyvin luontevasti suhtautua kaikkiin koulukavereihinsa. Värillä ja uskonnolla ei ole väliä – kunhan on kiva kaveri.

 

Lapsesta kasvaa nuori!

Panokset kasvavat. Koulu on vaikeampaa, ja puberteetin hormonimyrskyt riepottelevat nuorta kasvamisen ei-kenenkään-maalla. Seksuaalisuus nostaa reilusti päätään, ja joskus hämmennys valtaa mielen.

Aikuisten arvomaailma saa kyytiä, ja kukaan ei ymmärrä.

Kotona ollaan kiinnostuneita nuoren elämästä, kysellään, saadaan niukkoja ihan-ok -vastauksia, neuvotaan parhaimman mukaan. Joskus vastaanotto on nuivaa ja ovet paukkuvat.

Omat ja kavereitten vanhemmat, harrastusmaailman valmentajat, opettajat, viranomaiset, yhteiskunta – kaikki ovat läsnä nuoren kehityksessä, ja kerkeä ammattitaitoinen apu on saatavilla, jos sitä tarvitaan ja osataan pyytää!

 

Nuori aikuinen!

Toinen käsi päästötodistuksella, toinen avaamassa ammattioppilaitoksen, armeijan, opiskelupaikan tai välivuoden ovea. Sen takana häämöttävät oma itsenäinen elämä, epävarmuus toimeentulosta ja aikuisuuden vastuut. Siellä on työelämä, perheenperustaminen, osamaksu- ja lainaerät ja arjen vääjäämätön jauhanta.

Siellä unelmat täyttyvät tai ne murskautuvat!

 

Aikuinen!

Hän on nyt se, joka vie lämpimään käärityn pienokaisen kotiin. Hän on nyt se, joka turvaa lapsen kasvun.

Hän on nyt se, joka kantaa vastuun!

Onnea matkaan, aikuinen!

Tarvitset sitäkin!

 

Mitä tapahtui?

Mitä tapahtui ja koska, sille vanhemmalle, joka ajoi pesueensa päin linja-autoa, riisti systemaattisesti pienokaistensa hengen nukkumaanmenon aikaan tai ampui perheensä ja itsensä omaan kotiinsa?

Mitä tapahtui?

Eikö kaunis kasvamisen tarina toteutunutkaan? Eivätkö arvet koskaan parantuneetkaan?

Oliko jotain, mitä emme huomanneet? Oliko jotain, mistä emme välittäneet?

Oliko jotain, mistä ei pystytty puhumaan?

Voittiko riittämättömyyden ja häpeän tunne pitkän väännön?

Mitä tapahtui?

 

Jokainen aikuinen on jokaisen lapsen mielenterveyshoitaja!

Kantamalla tämän vastuun voimme kansalaisina ja yhteiskuntana saada pahan piirin poikki!

Sinä ja minä, yhdessä!

 

Toivottaen hyvää joulua – lasten, lapsenmielisten ja rakkauden juhlaa!

 

 

Tommi Läntinen

Tommi on musiikin moniottelija ja yhteiskuntavaikuttamisen pienyrittäjä sekä pitkäaikainen lastenklinikoiden kummi.

 

hyvinvointi terveys mieli vanhemmuus