Anna tilaa rakkaudelle, älä katkeruudelle

Aloitin 6-vuotiaana urheilun harrastamisen ja sitä kautta sain paljon ystäviä. Elämäni oli saanut muutenkin onnellisen alun ja kaikki tuntui tässä vaiheessa hyvältä. Kun olin 8-vuotias, pikkusiskoni nukkui pois. Tämä oli minulle tosi vaikeaa aikaa ja kyseinen tapahtuma seurasi minua todella pitkään. Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, etten koskaan osannut käsitellä sitä menetystä oikein. Muutoin varhaislapsuuteni meni mukavasti harrastuksien ja ystävien parissa. Kuudennen luokan jälkeen asiat kotona kuitenkin muuttuivat, ja se aiheutti minulle paljon surua.

Äidin alkoholiongelmaa oli todella vaikeaa seurata läheltä ja aluksi en edes tiennyt juuri tämän asian varjostavan perhettämme. Eräänä yönä heräsin hurjiin bileisiin, joissa riideltiin ja käytettiin runsaasti alkoholia. Isää ei näkynyt missään ja ketään ei kiinnostanut, että talossa oli pieniä lapsia. Kaikki oli muuttunut kuin yhdessä yössä. Ajattelin, että se mitä nyt alkoi tapahtua, olisi vain pelkkää pahaa unta – tai niin ainakin toivoin. Minne hävisi rakastava ja toisistaan huolehtiva perhe? Äidin ja isän ero oli jo itsessään sellainen shokki, etten tiennyt mitä pitäisi tehdä. En tajunnut mistään mitään ja olin todella surullinen. Koko tähän elämänjaksoon mahtui liikaa asioita, mitä lapsien ei koskaan pitäisi nähdä tai kokea. Tämän jälkeen minun nuoruuteni oli käsikirjoitettu uudelleen. 

Olin monesti todella surullinen – niin surullinen, etten halunnut tästä asiasta kertoa kenellekään. Halusin vain mennä kovaa eteenpäin, jotta aikaa ei jäisi ajatuksille, ja ettei kukaan huomaisi suruani. Koska tätä asiaa ei nuoruudessani yleisemmin käsitelty, niin sitä on ollut myös vaikeaa käydä yksin läpi. Kaikki nämä nuoruuteni kokemukset jättivät ison särön sydämeeni sekä paljon kysymyksiä, joihin en koskaan saa vastauksia. Pyrin silti elämään isäni lausahduksen mukaisesti: ”Ahoset pärjää aina”.

Mikä sai minut sitten jaksamaan? Ehkä yksi asia oli se, että rakastin perhettäni niin paljon, että yritin saada sitä kaikin voimin toimimaan, vaikka samalla unohdinkin liiaksi itseni. Halusin vain korjata kaiken – en tiedä oliko siinä kyse aikuistumisesta vai selviytymisestä. Ehdottoman tärkeä merkitys oli myös isälläni, jonka suuri sydän ja rakkaus voittivat kaiken pahan!

Tiesin myös äitimme rakastavan meitä yli kaiken ja enemmän. Tämä sairaus vain otti vallan hänestä, mutta se ei tuhonnut perimmäistä rakkautta. Yritin auttaa, mutta pienen pojan ponnistelut eivät tähän riittäneet. En ole suostunut katkeroitumaan sen johdosta, sillä se toisi mukanaan ainoastaan vihaa ja negatiivisuutta. Jos olisin katkeroitunut, miten voisin itse rakastaa läheisiäni? Jos pitäisin menneisyyttäni mukana lapsieni läsnä ollessa, niin silloin taustani vaikuttaisi minuun vanhempana. Mikäli peilaisin minun nuoruuteni perhettä nykyiseen perheeseeni, niin siinä olisi aina surun varjo yllä. Vaikka joudun vieläkin käymään keskusteluja itseni kanssa, jotta jonain päivänä olisin kaikesta vapaa, niin en halua sotkea sitä perheeseeni tällä hetkellä ja siihen miten omia lapsiani kasvatan.

Toivoisin, että vanhemmat olisivat lapsen tärkein tuki ja että perheestä löytyisi rakkautta ja voimia huolehtia toisistaan. On ikävää, että niin monessa kodissa asiat eivät ole hyvin ja liian moni nuori jää vaikeiden asioiden kanssa yksin. Tee asiat niin hyvin kuin osaat, älä luovuta, ole rehellinen, rakasta ja ole kaikille hyvä – ihan kaikille.

Mauno

Kirjoittaja Petri ”Mauno” Ahonen on Hunks-tanssiryhmän perustaja, yrittäjä ja aktiivinen Kummi.