Uudessa työpaikassa aloittaminen on jännittävää. Ensimmäisinä työpäivinä tapaa kymmeniä uusia ihmisiä, joista pitäisi muistaa paitsi nimet myös, mitä kukin tekee.  Työpaikassa on opittava uusia toimintamalleja, ammattisanastoa ja myös, miten kenellekin kannattaa asiat ilmaista. Lisäksi on muistettava, missä kahvio on, missä saniteettitilat ja miten parkkihalliin ajetaan sisään. Pää menee helposti pyörälle ja mieleen tulee, miten kaiken oppii ja miten kaikki järjestyy.

Kun lapsi sairastuu ja joutuu sairaalaan tai aloittaa kuntoutuksen, heitetään koko perhe tuntemattomaan ympäristöön.  Perheen tietoja kysellään ja lääketieteellisiä termejä heitellään ilmaan: läsnä on kokonaan uusia ammattiryhmiä ja asioita, joista ei olla koskaan ennen kuultukaan. Tästä kaikesta pitäisi selvitä samalla, kun on lapselleen ja hänen sisaruksilleen vanhempi.

Jos uusi työpaikka nostaa stressipisteitä ja saa pään pyörälle, mullistaa lapsen sairastuminen koko maailman.  Suru, pelko, epätieto ja aivan uudenlainen pakko luottaa lapsi toisten ihmisten käsiin nakertaa mieltä ja jaksamista.

Muistan kuin eilisen sen päivän, jolloin meidän matkamme Lastenklinikalla alkoi.  Istuin Lastenlinnan poliklinikan vastaanottohuoneessa.  Olimme paikalla vain aikuisten kesken. Tiesin, että uutiset eivät voi olla hyviä.  Jo matkalla sairaalaan aavistin, että tämän hetken jälkeen elämäni ei olisi ennallaan. Toki olimme tienneet jo kauan, että kaikki ei ole kohdallaan, mutta tarkkaa tietoa ongelmien syistä meillä ei ollut. Sairaanhoitaja tuli ottamaan sylistäni pikkuveljen, vain kolmeviikkoisen vauvan ja meni hänen kanssaan viereiseen huoneeseen. Neurologi tiputteli hitaasti sanat: lapsellanne on vakava, etenevä lihassairaus eikä hän tule koskaan kävelemään. Samalla sain kuula, että kyseessä on periytyvä geenivirhe ja että on mahdollisuus, että pikkuveljelläkin on tuo sama sairaus.

Olin surullinen ja lohduton – olin varma, etten enää koskaan voisi olla onnellinen. Kaikki oli mustaa. Vaikka en olisi jaksanut jatkaa, pyöri maailma ennallaan. Tuli seuraava päivä, viikko ja kuukausi. Lastenklinikka tuli tutuksi: oli mittauksia, sovituksia ja apuvälineisiin tutustumista. Oli terapeuttia, sairaanhoitajaa ja lääkäriä. Tuli hetki, jolloin tajusin sairaalan olevan osa perheemme elämää. Osastolle mentäessä meitä tervehditään iloisesti. Sairaaloiden osastot on tehty viihtyisiksi niin hyvin, kuin se ränsistyneissä tiloissa on mahdollista. Moni viettää sairaaloissa pitkiä aikoja. Kun sairaalasta tulee toinen koti, on tärkeää että siellä on hyvää tekemistä ja ihmisiä, joilla on aikaa.

Lastenklinikoiden Kummit ovat mahdollistaneet monet leikit ja iloiset hetket sairaalassa.  Kummit ovat lahjoittaneet vuosien saatossa kalliita, moderneja laitteita sairaaloihin pikkupotilaiden henkien pelastamiseksi, mutta yhtä lailla Kummien kautta on saatu leluja, pelejä ja ainutkertaisia hetkiä merkityksellisten ihmisten, idolien kanssa. Tänä vuonna Kummit satsaa lasten ja nuorten mielenterveystyön tukemiseen: tämä on asia, josta olen erityisen iloinen ja ylpeä.  Vain hyvinvoivista lapsista ja nuorista voi kasvaa vastuuntuntoisia aikuisia, jotka voivat aikuisenakin hyvin ja voivat myös auttaa muita: monelle Lastenklinikan potilaallekin sairaus tai vamma on elämänmittainen, aina mukana kulkeva asia. 

Pia Lemmetty

Olen kolmen lapsen äiti ja Leijonaemot ry:n puheenjohtaja. Työkseni pyöritän Mamwork-nimistä rekrytointialan yritystä sekä opetan tieto- ja viestintätekniikkaa.