Välittämistä ei voi ulkoistaa

8.jpg

Syrjäytyminen, lisääntyvät huostaanotot, koulukiusaaminen, kouluväkivalta… siinä muutamia tällä hetkellä pinnalla olevia huolenaiheita, jotka koskettavat lasten ja nuorten elämää täällä Suomessa – eivätkä näy korkealle rankatuissa Pisa-tuloksissamme. Huolestuttavaa nuorten näkökulmasta on myös se, että tämän ikäryhmän itsemurhakuolleisuus ei ole keskuudessamme vähentynyt, vaikka koko väestön osalta näin onkin tapahtunut. Mikä on lasten ja nuorten henkisen hyvinvoinnin todellinen tila tällä hetkellä, ja millä tavoin me kaikki voimme vaikuttaa asiaan?

Presidentti Niinistö tarttui nuorten asiaan ja kutsui taannoin koolle monipuolisen asiantuntijajoukon pohtimaan syrjäytymisen ehkäisyä. Työ tuotti pitkän listan tavallisia arkeen kuuluvia asioita ja ehdotuksia. Se sai osakseen kuitenkin ankaraa kritiikkiä, koska monien mielestä ehdotukset olivat liian pieniä ja toimenpiteinä tehottomia. Minusta työryhmän keskeinen sanoma oli kuitenkin juuri se, mitä eniten tarvitsemme: pieniä tekoja arjessa ja kaikkien osallisuutta. On karmaisevaa lukea lehdestä, että pyörällä kaatunut kätensä murtanut pikkutyttö ei saa ohikulkevilta aikuisilta apua, vaikka pyytää sitä, tai että aikuisen neuvo koulussa kiusatulle lapselle on: ”anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos”. Kummassakin esimerkissä aikuinen väistää aikuisen vastuun ja jättää lapsen pärjäämään yksin mahdottomassa tilanteessa. Se on mielenterveyden häiriöiden kehittymistä edistävää, ei ehkäisevää, toimintaa.

Tieteellisen tutkimuksen valossa lasten psyykkinen sairastavuus ei näytä lisääntyneen. Samaan aikaan koulut kuitenkin painiskelevat levottomien, väkivaltaisten oppilaiden kanssa, ja yhä suurempi osa oppilaista katsotaan erityistä tukea tarvitseviksi. Voisiko tämä tilanne heijastella myös lapsiin kohdistuvia aikaisempaa suurempia vaatimuksia tai sellaisia vaatimuksia, jotka eivät lapselle sovi? Koulun hyvää tarkoittava panostus siihen, että lapset kasvaisivat sosiaalisiksi ja aktiivisiksi voi olla painajainen ujolle, vetäytyvälle lapselle – ja aivan erityisesti lapselle, jolla on sosiaalisen hahmottamisen ongelmia. Kuitenkin sosiaalisuus on arvona nostettu ylitse muiden. Nyt voisi olla paikallaan laajentaa tätä ahdasta näkökulmaa ja pohtia ensi sijassa sitä, miten voimme edesauttaa ihmisyyden koko kirjon hyväksymistä: nähdä voimavarana sen, että olemme erilaisia ja auttaa lapsia kasvamaan omiksi ainutlaatuisiksi yksilöikseen – kaikkine rajoitteineen ja ongelmineen.

Tietysti myös viranomaisten, ja erityisesti viranomaisten, tulee miettiä miten parhaiten edistää lasten ja nuorten hyvinvointia. Sekin saattaa saada arvaamatonta potkua pienistä, arkisista asioista. Imatran kaupunki päätti satsata perheiden ennaltaehkäisevään palveluun palkkaamalla kuusi työntekijää antamaan perheille varhaista, oikea-aikaista arjen tukea. Tämän toimenpiteen seurauksena lasten pitkäaikaisten sijoitusten määrä väheni 13 % – tai rahapuheena: sijoittamalla noin 240 000 euroa lapsiperheiden kotipalveluun säästettiin noin 300 000 euroa lastensuojelulaitosten kustannuksissa. Ja samalla saatiin todennäköisesti tuloksia joita ei mitattu: avun säteilyvaikutusta perheen kaikkiin lapsiin, vanhempien voimaantumista, lasten ja aikuisten kokemusta autetuksi tulemisesta ja oman autonomian lisääntymisestä.

Perheidenkin keskuudessa tapahtuu paljon positiivisia asioita: Isät ovat aikaisempaa enemmän mukana lasten elämässä ja hoitavat myös pieniä lapsia. Nuoriso tupakoi aikaisempaa vähemmän, ja raittiita nuoria on aikaisempaa enemmän. Juha Siltalan tekemän nuorisotutkimuksen optimistinen johtopäätös oli: nykyisten nuorten enemmistö on entistä terveempää ja kykenevämpää eläytymään toisten näkökantoihin. Tämä pitää sisällään erittäin keskeisen mielenterveyden komponentin: kyvyn eläytyä toisen asemaan – asia jota ei mitata ja josta ei pidetä ääntä, vaikka juuri se tuottaa hyvää; mahdollisuuden tuntea myötätuntoa, hyväksyä erilaisuutta ja auttaa tarvittaessa. Se ei ole sidoksissa sosiaalisuuteen tai aktiivisuuteen, rotuun, väriin tai uskontokuntaan; vaan siihen, että on saanut kokemusta myötätunnosta ja kuulluksi tulemisesta. Mielenterveyden mittareista parhain on juuri ihmisen kyky empatiaan.

Pitkään lastenpsykiatriaa tehneenä ja lasten hätää erikoissairaanhoidon näkövinkkelistä katsoneena pidän päivä päivältä tärkeämpänä konkreettisia arjen asioita. Me kaikki teemme mielenterveystyötä kohtelemalla toisiamme hyvin, käyttäytymällä ystävällisesti, auttamalla lapsia ja muita apua tarvitsevia, ja osoittamalla myötätuntoa silloin, kun siihen on tarvetta. Pienillä arjen teoilla ei paranneta vaikeita mielenterveyden häiriöitä eikä auteta vaikeasti laiminlyötyä lasta, mutta niillä ehkäistään ennalta näiden tilanteiden syntyä, ja se on meidän kaikkien tehtävä. Tärkeintä maailmanparannustyötä on rakastaa lapsia ja hoitaa heitä mahdollisimman hyvin. Pahinta puolestaan on olla välinpitämätön ja kyyninen suhtautumisessa lasten ja nuorten asioihin sekä heidän tulevaisuuteensa. Kanssaihmisistä välittäminen on meidän kaikkien asia, jota ei voi pelkästään yhteiskunnalle ulkoistaa. 

 

Leena Repokari

Kirjoittaja on lastenpsykiatrian ylilääkäri.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *