10 kerran kortit – tie haaveiden täyttymykseen?
Olen suurimman osan elämästäni ollut vähintäänkin pyöreä ja elänyt kilojeni kanssa enemmän ja vähemmän tyytyväisenä. Nykypainoni ylittää painoindeksirajat aika isosti, olen siis lähempänä 30 kuin hyväksi todettua 25:ttä ja se tuntuu ikävästi, kun tässä reilu 30 vuoden iässä alkaa nivelet olemaan jo jonkin verran kuluneet. Peruskunto olematon, selkä ja polvet eivät tykkää hyvää ja kertovat sen, ja sen vuoksi olen pitkään miettinyt että asialle pitää tehdä jotakin. Perus kuntosali on aiemmin nähty, en pidä sitä hilavitkuttelua lainkaan hauskana ja siksi se tuntuu vahvalta eiltä. Sen sijaan ryhmäliikuntatunnit on enemmän mieleen, ja vahingon kautta näyttäisi jumppakärpänen puraisseen.
Kaikki alkoi pitkäaikaisen haaveeni toteutumisesta pari kuukautta sitten, kun pääsin ystävieni kanssa ratsastamaan ensimmäistä kertaa reiluun 13 vuoteen. Olin aikoinaan täysin rakastunut hevosiin ja ratsastukseen, suurin piirtein elin talleilla nuoruusvuoteni ja nyt pääsin viimein ratsaille, HUIKEA fiilis! Rakastuin touhuun uudelleen siinä määrin, että päätin mennä kokeilemaan toisen kerran, ja nyt 3 käyntikertaa myöhemmin on hommattu housut, hanskat, kengät ja kypärä sekä mikä tärkeintä, 10 kerran kortti. Opettaja on ihanan kannustava ja hevoset osaavia, ja olen saanut paljonkin kehuja kuinka vanhat vuodet näkyy. Ihmeen paljon sitä vielä muistaakin! Toki päässäni on sellainen tyypillinen ratsastusopettajien kasvatti, joka hokee ettei tää kyllä hyvin mene, joten miksi tuo opettaja vaan kehuu, mutta toisaalta nautinnon vuoksi siellä käydään. Vuorovaikutus hevosten kanssa on ihanan rehellistä, ja sitä tässä opetellaan kovasti uudelleen, miten puhutaan hevosta.
Kävin eilen kaupungin uimahallilla vesijumppaamassa ystävän kanssa (nimettäköön hänet vaikka Pipsaksi), joka oli siellä ekaa kertaa. Pipsa löysi rinnastaan kyhmyn reilu vuosi sitten, joka todettiin ajoissa löytyneeksi agressiivisen rintasyövän aluksi ja sen seurauksena rinta poistettiin varotoimenpiteenä välittömästi. Toisen rinnan kohdalla on siis arpi, ja sen vuoksi Pipsa on arkaillut erityisesti uimahallissa käyntiä, jossa ollaan alasti muiden keskellä. Ihmisillä kun on ikävä tapa tuijottaa ja olla jotenkin vain outoja, mikä toisaalta on toki luonnollista, mutta tuijotuksen kohteelle vähintäänkin vaivaannuttavaa. Reissu meni kuitenkin hienosti, vaikka meitä molempia alkuun vähän jännitti ihmisten mahdolliset reaktiot. Toki pari ihmistä pesutiloissa otti asiakseen tuijottaa, mutta en ole aivan varma kumpi sai enemmän katseita, rinta-arpi vai tatuoinnit. Tsempattiin nuo tilat läpi ja jumppaamaan, Pipsan proteesia ei edes huomannut uimapuvussa joten oltiin good to go. Jumppa oli kyllä yksi tehopaketti. Naama totaalisen punaisena huhkittiin, ja päälle vielä kunniakierros vesijuoksua. Tai no, hölkkää/kävelyä se taisi lähinnä olla. Jäi hirmu hyvä fiilis ja jollei muuta olisi ollut sovittu, olisin lähtenyt tänään uudestaan jumppatunnille. 10 kerran kortista käyttämättä 6 kertaa, tahti ei siis ole ollut huima, mutta tästä se lähtee.
Tuntuu että kaipaan rinnalle vielä kolmatta lajia, jonkinlaista pilatesta tai joogaa, syvävenyttelyä kuitenkin. Lihakset on pitkälti jumissa kaikki, kiitos toimistotyön, olemattoman venyttelyn ja huonossa asennossa lukemisen. Tuntuu, että ratsastus ja vesijumppa vain jumittavat niitä lisää. Tarvitsen kuitenkin jonkinlaisen kaverin melkeenpä aina, että saan itsestäni aikaiseksi lähteä, joten tämä on vielä pohdinnassa. Olen kuitenkin uudestaan löytyneen rakkauden myötä löytänyt rakkauden yleisesti liikuntaa kohtaan, ja se hyvän olon fiilis mikä hien lennätyksen jälkeen tulee on mahtava. Sitä mä tarvitsen ja kaipaan, iloa ja onnistumisen kokemuksia, joiden rinnalla arjen puurtaminen ei tunnu niin aneemiselta ja raskaalta.
Pitkäaikaisissa haaveissani on myös hommata koira lenkkikaveriksi ja seuralaiseksi, vähentäisi ehkä yksinäisyydenkin tunnepiikkejä, jotka yli kolmekymppiselle tulee tasaisin väliajoin. Eihän se ole sama kuin mies ja perhe, mutta iloinen tsemppari joka nykii lenkkipolulle. Onko tämä into kaikkea uutta kohtaan kevätauringon tuomaa innostusta vai pitkään sisällä muhineiden fiilisten aiheuttamaa tarmoontumista, en tiedä. Eikä sillä ole mitään väliä, nyt ratsastetaan tän uuden hyvän fiiliksen aallolla ja katotaan miten pitkälle se vie!
//www.youtube.com/embed/a0efCvco2uI