Kaaoksesta kirkkauteen

No heikonlaisesti alkaa tämä Samiton elämä. Vaikka tämä kaupunki onkin kohtalaisen iso, on riski törmätä tuttuihin rasittavan suuri. Ja niinhän siinä kävi, tänään kotimatkalla risteyksessä ohi kurvasi Sami kaverinsa kyydissä. Se näki mut, nosti kättä ja nousi ulos autosta. Sami käveli mun luokse, ja kun kysyin onko se saanut mun puheluita tai viestiä, joita yritin kovasti tuloksetta pommittaa velka-asioista sopiakseni, tuli taas vain tuhat meriselitystä umpeen menneistä saldoista, pitkäksi venyneistä kännireissuista kavereiden kanssa ja ties mistä. Kun kysyin velanmaksusta, tuli viimein vastaus että ens viikolla aikasintaan. Kun kysyin mikä tän kaiken pointti on ollut, eikö se halua nähdä vai mistä hiertää, se ei ymmärtänyt kysymystä. 6 oharia 4 päivän sisällä ja se ei muka tiennyt mistä puhun, ja ihmetteli mistä saan päähäni ajatuksen, ettei se haluaisi enää nähdä mua. Kun väänsin ratakiskon pätkästä joka ikisen oharin ja tyhjän lupauksen, jonka se on mulle tehnyt ja millä selityksillä, se lopulta veti herneet nenään ja ilmotti ”Selvä, et saa rahoja” ja kääntyi ympäri kävelläkseen pois.

Kerrankin blogin nimi ei pidä paikkaansa, mä en jättänyt tätä tähän. Mä en tällä hetkellä tarvitse rahoja, mutta tiedän että syksyllä odottaa nälkäkuut, kun rahaa ei vaan oo eikä tuu pariin kuukauteen, eli ei mulla oo varaa jättää paria sataa euroa roikkumaan. Kävelin siis sisuuntuneena perään ja vaadin lopettamaan tälläsen. Lopulta sain vastauksen että hän on nyt kiukkunen ja nälkänen, eikä halua keskustella enempää vaan lähtee nyt syömään. Päätin että ei, tää ei yksinkertaisesti jää tähän, mun yli ei kävellä kuin kiukutteleva kakara hiekkalaatikolla. Kysyin siis josko sopii soittaa kun herra on syönyt. Sopi kuulema, ja ennen kuin pyörähti taas ympäri mutisi vielä jotain etten tule pitämään vastauksesta. Niinpä niin, kovasti oon jo tottunut tähän malliin, että bring it on bitch…

rosietheriveter_youcandoit.jpg

Kaikesta huolimatta mä soitin ja sain ylirauhallisella äänelläni taottua sen päähän etten mä halua riidellä, mä haluan rauhan ja rahani. Nähtiin, puhuttiin töksähdellen ja kysyin uudelleen mistä tässä kaikessa oli kyse. Se on sekasin elämässään, ja sen puhuessa kaikesta kriiseilystään mun ajatukset vaan lopulta kirkastu. Mä en halua sitä eikä se mua. Mä haluan vaan jonkun, jonka kanssa oltais hyviä toisillemme. Mulla on jatkuvasti paha olla sen kanssa, mulla ei oo turvallista fiilistä, tai että olisin haluttua seuraa. Sen seurassa musta tuntuu että mussa on aina jotain liikaa tai liian vähän. Mä oon jotain semiajanvietettä, täytettä tyhjiin hetkiin, joka toisessa hetkessä heitetään nurkkaan ja unohdetaan.

Kelattuani tätä kaikkea tän päivän tapahtumaa nyt tovin, tiedän että tää on tässä, ja se on yllättäen mulle oikeesti aika ok, sillai että mulla on rauha ton ajatuksen kanssa. Se ei ole oikea mies mulle, mä vaan toivoin liikaa että kaikki nää etsinnät ois jo ohi. Jotakin ei ole parempi ku ei mitään. Odotan siis, että saan rahani ja sen jälkeen katotaan, jos meistä on ees kavereiksi. Kun ottaa vaaleenpunaset rakkauden toiveen lasit pois päästä ja puntaroi sitä mitä Sami oikeesti on mulle itestään näyttänyt, en tiedä olisko meistä ikinä ystäviksi. Kavereiksi ehkä, joku päivä joskus jos se saa ittensä kasaan. Mutta mun ainoaksi oikeaksi, ei ikinä. Mä ansaitsen enemmän ja parempaa. Ikävä lähelle ja syliin on kova, mutta kun siitä saa näin pahasti näpeilleen joka kerta niin ei se vaan oo kaiken tuskan ja vääntämisen arvosta. Mä olen ihana, pirskahteleva ja rakastava nainen, jolla on aivan helvetisti annettavaa. Mä en ole tämä surumielinen, vetäytyvä, roikkuva ja tyhmää leikkivä hyssyttelijä-ovimatto, joka antaa kaiken paskan anteeksi vaan saadakseen hetken läheisyyttä. Joku päivä mä vielä kohtaan sen miehen, joka näkee tän mun kaiken hienouden, osaa arvostaa ja saa mut kukoistamaan vielä vahvemmin. Joku päivä. Tulis jo! 🙂

 

Suhteet Oma elämä Rakkaus