Telkusta tuli tänään Sinkkuelämää-sarjan jakso, joka sai mut poikkeuksellisen mietteliääksi. Päähahmo Carrie pelkäsi yksinolemista, ahdistui, haki panoseuraa, turvautui ystäviinsä joka kohdassa ja teki mitä oikeastaan mitä tahansa, koska pelkäsi olla yksin, vain minä. Jakson lopussa oli kohtaus, joka olisi musta ansainnut enemmän minuutteja, olis voinut ottaa vaikka kaikkien muiden 3 mimmin paneskelukohtauksista. Carrie päätti mennä lounaalle yksin, istui ulos vilkkaan kadun varteen ja oli täysin yksin. Ei ystäviä, ei kirjaa, ei puhelinta, ei aurinkolaseja. Ei mitään muureja, jonka taakse mennä piiloon. Vain minä tässä hetkessä, joka näen sinut, hänet ja heidät ja he minut, tässä ja nyt. Aitoa, raakaa itsensä altistamista paljaaksi muiden eteen, tajuten samalla, että näin me kaikki ollaan, vaikka muurit ovatkin korkealla. Pelottaa ajatuskin, mutta mitä sitten jos muut näkevät että olen yhtä yksin kuin miltä minusta tuntuu? Muuttaako se, että joku muu näkee lopulta yhtään mitään?

Mä olen omassa elämässäni tottunut siihen, että jokaiseen kivaan paikkaan mennään ja niitä tehdään yhdessä. Leffaan, ravintolaan, teatteriin, keikalle, lenkille, baariin, kaikkialla ollaan aina yhdessä. Mutta mitäs sitten, kun ei ole sitä toista puolikasta? On vain sinä, kaikessa mahtavuudessaan ja piperryksessään. Ei yksin ole tosiaankaan paha olla, älä ymmärrä väärin. Yksin on huomattavasti parempi niin kuin sellaisten ihmisten seurassa, jotka saa pelkkiä piruja irti itsestä ja muista, mutta ei kai ihmisen yksinkään ole hyvä olla?

Ihminen tarvitsee tietyn määrän halauksia, läheisyyttä ja hellyyttä, ja jos sitä ei saa, ollaan vajaustilassa, joka täytyy täyttää ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella. Jos ja kun tätä tilaa kestää pidempään, oon huomannut, että sen kupin täyttämisessä tulee herkemmäksi, eli ihan pienetkin asiat huomaa, jotka joltain arkipäiviään aina yhdessä viettäneellä menee ohi itsestäänselvyytenä. Niistä pienistä hetkistä, teoista ja sanoista nauttii ja niitä suorastaan imee itseensä. Halaus ystävän kanssa, joku puhuessaan koskee olkapäähän, sängyn jakaminen pienen karvakasan kanssa kun on kaverilla yökylässä. Tuon viimeisen sain kokea viime viikonlopun tyttöjen illan yökyläilyssä. Mulla ei ole lemmikkejä, ei vaan sovi jatkuvaan aikatulurumbaan. Sen yhden yön sain kuitenkin nukkua koiraturrikan kanssa vierekkäin, ja vaikka se pikku pirulainen kuorsasi ja pienestä koostaan huolimatta valtasi koko sängyn, mun sydän oli pakahtua onnesta kun se oli vaan niin ilonen että pääs nukkuu ihan kiinni mussa. Siinä me oltiin, kaks hölmöä katujyräkuorsaajaa, onnellisia että joku nukku vieressä tän yön. Olin yhtä hymyä koko seuraavan päivän.

Haluan paljon asioita, mutta seuralaissaralla ehdottomana ykkösenä näistä ois mies, kakkosena koira ja kolmosena kissa. Nelosvaihtoehtoa eli kasvia on jo kokeiltu, ja oon selvinny aika kivasti niitä tappamatta jo muutaman vuoden. Osa jopa kukoistaa, eli vaikeusastetta pitäis nostaa, ehkä siis kissan pohdintaan seukkina. Vahvana tavoitteena kuitenkin ois, etten jää lopullisesti vaan naapurin oudoksi kissamummoksi, vaan askelmia kivutaan vielä niin että reidet huutaa hoosiannaa ja taavettia. Sano mun sanoneen, musta tulee vielä jollekin miehelle sellanen kissanainen, että räyh-miau-khhhh vaan!