Viime viikolla päätin aloittaa viikon ilman Samia. Hirveestä tsempistä ja huutelusta huolimatta, tai juuri sen takia kestin hiljaisuutta 26 tuntia. ”Ei kai se nyt NIIN paha ole, jos soittaa?” Murruin, juteltiin hetki ja oli helpompi mieli. Näin se on mulla aina mennyt, kiellän iteltäni jotain ja sen jälkeen haluan sitä kahta kauheammin. Nähtiinkin useampaan kertaan viime viikolla, mutta ei se edelleenkään tuntunut kulkevan niin kuin pitäis.

Pidemmän aikaa tanssijalka vipattaneena päätettiin lauantaina lähteä viettämään kunnon tyttöjen iltaa rakkaan ystävän kanssa. Kuunneltiin alkuun kämpillä sitä kauheinta kasaripoppia ja siitä kohti nykyhetkeä vetävin diskosinkku kerrallaan, tanssittiin, maalailtiin naisen kuvaa naamoihin ja juoruttiin kuulumisia viinin virratessa ja äänen kovetessa. Kunnon etkot siis. Kuppilassa annettiin tanssijalan edelleen viedä, kunnes täysin yllättäen tajusin tuijottavani Samin naamaa. Se oli niin totaalisen juntin näköisenä liikenteessä, että häpesin silmät päästä. Se tarttui kuitenkin mukaan loppuillaksi, kuinkas muutenkaan. Humalluksissa osasin olla ilmeisesti riittävän kylmä, että mun olemassaoloni alkoi taas kiinnostaa. Ystävä tosin totesi, että mä olin ”aivan kauhee sitä kohtaan”. Nakkasin niskoja ja totesin silmät viiruna ”Mitä sitten? Antaa maistaa omaa lääkettään”, jatkoin sydämestäni tanssimista ja heitin yhden juoman lisää huiviin. Se seurasi perässä loppuillan kuin koiranpentu, aina mun sänkyyn asti. Kotiin päästyämme se tuli mun eteen, kiersi kädet mun ympärille ja suuteli, alkaen työntämään meitä kohti sänkyä. Ei pelkoa, tästä ei todellakaan oo tulossa Reginan Naisten unelmia -palstan kaltaista kiihkeetä, kosteutta tippuvaa novellia, sillä kaikki jäi kesken, kun mun piti mennä vessaan ja sen jälkeen sitä ei enää kiinnostanut mikään. Jep. What a build up to absolutely fucking nothing.

Koko sunnuntain se oli vaan mun kämpillä, luki mun hyllystä nappaamaansa kirjaa tai kattoi mitään sanomattomia sarjoja koneelta. Tää sai mun veren kiehumaan, koska sen lisäksi, että mä en edelleenkään saanut haluamaani huomiota, alati kasvavaan krapulapanetukseen ei ollut edes oman käden helpotusmahdollisuutta sen nököttäessä jatkuvasti vaan jossain kaukana mutta just niin lähellä ettei mitään voinut tehdä. Käytiin kaupassa – mun piikkiin tietenkin, tehtiin ruokaa ja sen jälkeen tehtiin ei yhtikäs mitään. Kaivauduin syliin sillon tällön saamatta sen kummempaa reaktiota, mua ikään kuin siedettiin siinä, ei ollut mitään vastaankaan. Sunnuntaiyön lähestyessä mä kysyin lähteekö se kotiin yöksi, kun aamulla on töitä. Se vastasi ”mä vähän aattelin että voisin olla sun viekussa tän yön”. Mä olin taas sanaton, pienen huomion saaneena tyytyväinen tähän oljenkorteen, olihan se nyt niin kivasti sanottu.

Maanantaiaamun koittaessa se päätti torkutusrallin jälkeen, ettei menekään töihin vaan jää mun kämpille nukkumaan. Mun herätyskello kirahteli tuntia myöhemmin armottoman työrallin alkamisen kunniaksi, nousin ylös ja laitoin itteni valmiiksi. Koko kämppä oli kuin hävityksen kauhistus ja jätkä nukkui levollista unta mun sängyssä. Kävin pussaamassa sille heippa, ja ehdotin että jos jätän sille muutaman tupakan (tiesin ettei sillä ole yhtäkään, lauantaista lähtien oli poltettu vaan mun tupakoita) ja mun kotiavaimet että voi käydä pihalla, se vois heittää vastapalveluksena eteisessä olevan roskiksen ulos ja tiskata. ”Sopii” oli vastaus ja sen myötä mä lähdin kohti työmaata. Saavuin takas kuuden jälkeen illalla 10 tunnin hullun työpäivän jälkeen ja löysin jätkän koneelta. Roskis oli edelleen eteisessä ja tiskit lisääntyneet muutamalla ympäri kämppää. Se oli kuulema A) nukkunut, B) pelannut, C) lukenut ja D) syönyt mun jääkaapista kaiken nopeen ruoan, joten väsyneenä ja nälkäisenä pääsin vääntämään ruokaa alusta asti. Alottaessani viimein syömään se katto mua hölmistyneenä, kun en ollut tehnyt sille mitään. Totesin että jääkaappi ja pakastin on tuolla, fiksaa mitä haluat. Se meni ja teki itelleen ruokaa, jatkoi hengausta mitään tekemättä ja läheisyyden yritykset torjuen iltaan asti. Illalla se yritti tätä ”mä varmaan meen himaan yöks”-vetoa, johon oli aina aiemmin saanut vastusteluja. Ensimmäistä kertaa totesin sille ”Joo, hyvä”. Lähdin vielä ulos mukaan tupakalle, ja kääntyessäni viemään tumppia se yritti ottaa kiinni kädestä. Rimpuilin irti ja vein tumpin tuhkakuppiin ja palasin, ja se oli tästä torjumisesta selkeesti vähän hölmistynyt. Se pussasi ja kuiskasi korvaan tulevansa tiskaamaan huomenna. Ensimmäisenä kun pääsin takas kotiin kaivoin esiin isojen tyttöjen lelulaatikosta ne parhaimmat ja tehokkaimmat lelut, ja useamman päivän panetuksen siivittämänä lievitin stressipiikit pois, nautinnolla ja useampaan kertaan. Vihdoin yksin.

Nyt on keskiviikko ja Samista ei edelleenkään oo kuulunut pihaustakaan. Nykäisin eilen illalla tulpan tiskialtaasta, jossa urakka oli edelleen likoamassa. Se tietää että lähden to-pe-välisenä yönä reissuun ja tuun takas vasta ma-yönä. Epäilen vahvasti, että täysin itseensä uppoutuneena ihmisenä se on unohtanut tän, eikä sitä toisaalta oikeen niin kiinnostakaan. Huomenna ehtisi vielä nähdä, mutta mä en halua vinkua sitä taas. Ei helvetti, joku roti tässäkin touhussa. Mun täytyy päästä eroon siitä, se ei tee muuta kuin syö mun itsetunnon. Niin joo, ja jääkaapin tyhjäksi siinä sivussa.

Päätin alottaa uuden viikon kokonaan ilman Samia. Ei sen luulisi olevan niin hirmuisen vaikeaa, ollaanhan me tapailtu vasta 3 viikkoa. Siitä ajasta oon ollut kuitenkin sen seurassa yötä päivää taukoamatta n. 90% ajasta, mikä on niin paljon, että mulla on jo vaikeuksia hahmottaa itteäni ja erottaa sen tuntemuksia omistani. Mun hyvän fiiliksen nousut sekottuu sen surumieliseen hiljaisuuteen ja poissaolevuuteen, ja saa mut pikkuhiljaa syöksykierteeseen.

Teen tätä usein, kadotan itseni muihin ja erityisesti miehiin. Mitä enemmän ne on rikki, sitä enemmän mä yritän auttaa ja paikata, olla kuuntelija, liimailija, ylistäjä. Mitä ikinä ne tarvitseekaan, huoraa, äiti Teresaa tai jotain siltä väliltä, sitä mä olen. Nyt on tosi suuri riski, että teen sen itseni kadottamisen taas, kun pitkästä aikaa olisi toi Sami, jonka kainaloon voisi mennä. Mä pelkään antaa itseni ihastua siihen, kun sillä on kaikki vielä niin kesken. Se on henkisesti vielä todella kiinni exässässään, sanoo että mennään päivä kerrallaan eikä mietitä liian pitkälle tulevaan, koska muuten alkaa pelottaa. Mua pelottaa jo nyt, enkä siksi meinaa saada sanaa suusta. Vaikka se ei suostu näkemään seuraavia päiviä, mun on pakko katsoa niitä. Mun on pakko miettiä niitä meidän molempien puolesta, sillä jos mä annan itseni ihastua enemmän, mä teen itsestäni taas haavoittuvan. Ja Sami – hyvä jos pystyy kantamaan edes ittensä! Se on tuuliajolla eikä tiedä mitä se haluaa, minkä vuoksi mulla on todella suuri riski polttaa näppini, niin kuin oon tehnyt jo niin helvetin monta kertaa aiemmin miesten kanssa. Mä haluan parantaa sen, mutta kaiken tän parantamisen keskellä mä en ehdi ajatella kunnolla itteäni.

Samilla on puhelimen taustakuvana edelleen exänsä kuva. Mä en kysynyt, kun sen eilen näin, vaikka mun pään sisällä tykytti yksi kysymys niin lujaa että pää meinasi räjähtää: ”Mikset sä vaihda sitä pois?!” Suhteen päättymisestä on 3 kuukautta ja se on edelleen NOIN kiinni. Se ei lupaile mulle hyvää. Kuten ei sekään, että ekan viikonlopun jälkeen se ei ole halunnut mua enää. Mä teen aloitteet läheisyyteen, joka ikisen niistä, ja sitäkin nyt vähenevissä määrin, kun en tiedä mitä se musta haluaa, oonko vaan jotenkin liikaa. Mä en tiedä onko se välttämättä edes se mies, jonka kanssa haluan elämää rakentaa. Samin epävarmuus on jo nyt saanut mussa päälle hälytystilan eli menettämisen paniikin, jolloin omien halujen rauhassa analysoimisen sijasta huomaan meneväni hätätilaan ja tarraavani vaan kiinni, ettei se vaan jätä. Ja mikäänhän ei oo tunnetusti seksikkäämpää kuin takertuva nainen… Jep, hyvällä tiellä ollaan.

3 viikon tutustumisen jälkeen tää on liikaa. Liian voimakasta liian pian, hälytyskellojen pitäisi soida niin että Japanissa asti kuuroudutaan. Ja tässä mä silti olen. Hiljaa ja kouristuksen omaisesti lukossa, pää täynnä piinaavia ”mitä jos”-ajatuksia ja yritän mykän takertumisen sijasta hengittää, saada ajatuksen kulkemaan ja kakoa ääntä kuuluviin. Mulla meinaa lyödä päälle nyt automaattipuolustusreaktiona seuraava taso eli se jäätävä naishirviö, joka lohikäärmeen lailla polttaa, sivaltelee ja raatelee tieltään kaiken, joka vähänkin kattoo edes väärin tai osuu muuten poikkiteloin, ja tän miehen sais kappaleiksi polvilleen vielä niin naurettavan helposti. Mä vihaan tätä puolta itessäni, vaikka toki sekin on vain puolustusmekanismi ja siten olemassa vaan mua suojellakseen. Miten kesytetään lohikäärme? Muuten ku pillerimerkkiä vaihtamalla…

Mä oon päättänyt alottaa tän viikon maanantai-illasta ilman Samia, tähän mennessä 7 tuntia takana. Saavutus tääkin, miettinyt sitä ehkä vaan 6½ tuntia ja vasta 4 kertaa meinannut soittaa. Mun pitää kattoa nyt päivä kerrallaan just niin kuin se, eli vain omaa elämää ja omia fiiliksiä, ja sen mukaan eteenpäin. En ota yhteyttä siihen, yritän antaa tilaa molemmille. Tiukkoja päiviä siis edessä… Note to self: muista varottaa ystäviä, että lataavat kännyköiden akut tappiin, ”pari” angstipuhelua ”saattaa” olla pirautteluissa ennen pitkää.

Tää on lopultakin ärsyttävän lapsellinen testaus: kauanko kestää, että saan siltä yhteydenoton – samalla peläten ettei sitä koskaan tule. Eli lyhyesti, jos se tykkää se soittaa. Miksei vois vaan kysyä? Niin, kun ei sanotuksi saa… Se ei tunnetusti ole kauhean hyvä pitämään kiinni mistään ajoista, joten tässä voi oikeesti vierähtää pitkäkin tovi. Olisko se sitten tälläsessä tilanteessa lopulta niin paha, jos tää loppuis kokonaan? Mies ei tiedä mitä haluaa ja pyörittelee päiviä ja mua siinä sivussa toisella kädellä, ja minä muka niin kovin räväkkänä naisena en saa edes suutani auki.  Ei helvetti, millaseksi lapaseksi sitä pitääkin muuntua! Mitä mä oon valmis kestämään saadakseni vähän läheisyyttä? Onko vähän jotain ei hyvää parempi kuin ei yhtään mitään?

Eli tästä sisuuntuneena game face on, totuuden viikko alkakoon!