Uusi viikko, kanssasi tai ilman
Päätin alottaa uuden viikon kokonaan ilman Samia. Ei sen luulisi olevan niin hirmuisen vaikeaa, ollaanhan me tapailtu vasta 3 viikkoa. Siitä ajasta oon ollut kuitenkin sen seurassa yötä päivää taukoamatta n. 90% ajasta, mikä on niin paljon, että mulla on jo vaikeuksia hahmottaa itteäni ja erottaa sen tuntemuksia omistani. Mun hyvän fiiliksen nousut sekottuu sen surumieliseen hiljaisuuteen ja poissaolevuuteen, ja saa mut pikkuhiljaa syöksykierteeseen.
Teen tätä usein, kadotan itseni muihin ja erityisesti miehiin. Mitä enemmän ne on rikki, sitä enemmän mä yritän auttaa ja paikata, olla kuuntelija, liimailija, ylistäjä. Mitä ikinä ne tarvitseekaan, huoraa, äiti Teresaa tai jotain siltä väliltä, sitä mä olen. Nyt on tosi suuri riski, että teen sen itseni kadottamisen taas, kun pitkästä aikaa olisi toi Sami, jonka kainaloon voisi mennä. Mä pelkään antaa itseni ihastua siihen, kun sillä on kaikki vielä niin kesken. Se on henkisesti vielä todella kiinni exässässään, sanoo että mennään päivä kerrallaan eikä mietitä liian pitkälle tulevaan, koska muuten alkaa pelottaa. Mua pelottaa jo nyt, enkä siksi meinaa saada sanaa suusta. Vaikka se ei suostu näkemään seuraavia päiviä, mun on pakko katsoa niitä. Mun on pakko miettiä niitä meidän molempien puolesta, sillä jos mä annan itseni ihastua enemmän, mä teen itsestäni taas haavoittuvan. Ja Sami – hyvä jos pystyy kantamaan edes ittensä! Se on tuuliajolla eikä tiedä mitä se haluaa, minkä vuoksi mulla on todella suuri riski polttaa näppini, niin kuin oon tehnyt jo niin helvetin monta kertaa aiemmin miesten kanssa. Mä haluan parantaa sen, mutta kaiken tän parantamisen keskellä mä en ehdi ajatella kunnolla itteäni.
Samilla on puhelimen taustakuvana edelleen exänsä kuva. Mä en kysynyt, kun sen eilen näin, vaikka mun pään sisällä tykytti yksi kysymys niin lujaa että pää meinasi räjähtää: ”Mikset sä vaihda sitä pois?!” Suhteen päättymisestä on 3 kuukautta ja se on edelleen NOIN kiinni. Se ei lupaile mulle hyvää. Kuten ei sekään, että ekan viikonlopun jälkeen se ei ole halunnut mua enää. Mä teen aloitteet läheisyyteen, joka ikisen niistä, ja sitäkin nyt vähenevissä määrin, kun en tiedä mitä se musta haluaa, oonko vaan jotenkin liikaa. Mä en tiedä onko se välttämättä edes se mies, jonka kanssa haluan elämää rakentaa. Samin epävarmuus on jo nyt saanut mussa päälle hälytystilan eli menettämisen paniikin, jolloin omien halujen rauhassa analysoimisen sijasta huomaan meneväni hätätilaan ja tarraavani vaan kiinni, ettei se vaan jätä. Ja mikäänhän ei oo tunnetusti seksikkäämpää kuin takertuva nainen… Jep, hyvällä tiellä ollaan.
3 viikon tutustumisen jälkeen tää on liikaa. Liian voimakasta liian pian, hälytyskellojen pitäisi soida niin että Japanissa asti kuuroudutaan. Ja tässä mä silti olen. Hiljaa ja kouristuksen omaisesti lukossa, pää täynnä piinaavia ”mitä jos”-ajatuksia ja yritän mykän takertumisen sijasta hengittää, saada ajatuksen kulkemaan ja kakoa ääntä kuuluviin. Mulla meinaa lyödä päälle nyt automaattipuolustusreaktiona seuraava taso eli se jäätävä naishirviö, joka lohikäärmeen lailla polttaa, sivaltelee ja raatelee tieltään kaiken, joka vähänkin kattoo edes väärin tai osuu muuten poikkiteloin, ja tän miehen sais kappaleiksi polvilleen vielä niin naurettavan helposti. Mä vihaan tätä puolta itessäni, vaikka toki sekin on vain puolustusmekanismi ja siten olemassa vaan mua suojellakseen. Miten kesytetään lohikäärme? Muuten ku pillerimerkkiä vaihtamalla…
Mä oon päättänyt alottaa tän viikon maanantai-illasta ilman Samia, tähän mennessä 7 tuntia takana. Saavutus tääkin, miettinyt sitä ehkä vaan 6½ tuntia ja vasta 4 kertaa meinannut soittaa. Mun pitää kattoa nyt päivä kerrallaan just niin kuin se, eli vain omaa elämää ja omia fiiliksiä, ja sen mukaan eteenpäin. En ota yhteyttä siihen, yritän antaa tilaa molemmille. Tiukkoja päiviä siis edessä… Note to self: muista varottaa ystäviä, että lataavat kännyköiden akut tappiin, ”pari” angstipuhelua ”saattaa” olla pirautteluissa ennen pitkää.
Tää on lopultakin ärsyttävän lapsellinen testaus: kauanko kestää, että saan siltä yhteydenoton – samalla peläten ettei sitä koskaan tule. Eli lyhyesti, jos se tykkää se soittaa. Miksei vois vaan kysyä? Niin, kun ei sanotuksi saa… Se ei tunnetusti ole kauhean hyvä pitämään kiinni mistään ajoista, joten tässä voi oikeesti vierähtää pitkäkin tovi. Olisko se sitten tälläsessä tilanteessa lopulta niin paha, jos tää loppuis kokonaan? Mies ei tiedä mitä haluaa ja pyörittelee päiviä ja mua siinä sivussa toisella kädellä, ja minä muka niin kovin räväkkänä naisena en saa edes suutani auki. Ei helvetti, millaseksi lapaseksi sitä pitääkin muuntua! Mitä mä oon valmis kestämään saadakseni vähän läheisyyttä? Onko vähän jotain ei hyvää parempi kuin ei yhtään mitään?
Eli tästä sisuuntuneena game face on, totuuden viikko alkakoon!