Tervetuloa takaisin minä!

Onpas viime kerrasta vierähtänyt aikaa. Tällä hetkellä täällä voidaan hyvin, paremmin kuin pitkiin aikoihin! Oikeastaan viimeksi olen ollut näin hyvässä kunnossa fyysisesti ennen raskautta, puhumattakaan tasaisen positiivisesta mielialasta. Täytyy sanoa, että oli hirmuisen rankat pari viime kuukautta. Taisi synnytyksen jälkeinen masennus napsahtaa hieman viiveellä. Itketti, vitutti, väsytti, mikään ei kiinnostanut ja Pojan hoito tuntui järjettömän raskaalta. Mieli ei ollut hyvä tai edes heikosti positiivinen juuri lainkaan. Negatiivisia ajatuksia, riittämättömyyden ja huonommuuden tunnetta, saamattomuutta.. Mutta onneksi se on nyt ohi! Ja onneksi Mies pystyy ja pystyi olla kotona kanssamme. Uskon, että muuten en olisi jaksanut, tai päässyt tuosta ajasta yli näin nopeasti. 

Hassua huomata, kuinka erilaiselta arki nyt tuntuu. Vasta nyt Pojan syntymän jälkeen tuntuu, että homma on hanskassa. Tiedän, mitä lapseni tarvitsee ja tiedän pystyväni täyttämään ne tarpeet. Meillä on yhdessä hauskaa. Koen olevani hyvä äiti, ja varmasti paras omalle lapselleni. Tunnen myös olevani jälleen hyvä vaimokin, sekin on mukavaa. Oli kurjaa, kun Mies jäi vaille huomiota ja hellyyttä. Minä olin se hoivattava ja henkisesti kannateltava. Tämä samalla viivalla tasavertaisina kumppaneina olo on paljon mukavampaa! 

Pari päivää sitten pesin vessan peilia. Mies tokaisi sylissään olevalle Pojalle, että onpas kamala uusi haju sinulle haisteltavaksi, tarkoittaen ikkunanpesusuihketta. Silloin ymmärsin, että Poika on neljä kuukautta, eikä ole ennen haistanut tuota hajua. Kukaan ei ole pessyt meidän vessan peilejä (tai muitakaan peilejä) pitkiin aikoihin kunnolla. Oho. Ja voi kun on mukava jaksaa taas!