Kotiäiti ja urheilijaisi

Meidän arkemme taitaa olla hieman erilaista kuin keskivertoperheillä. Meillä on kotona päivisin sekä äiti että isi.

Synntyksen jälkeen tilanne oli se, että olimme kolme viikkoa sairaalassa. Siinä meni isyysloma. Ja kun pääsimme kotiin, olin edelleen täysi raato. Käytävän päähän käveleminen oli rankka suoritus, puhumattakaan vaipanvaihdosta (siinä täytyi seistä pitkään ilman tukea). Mies lähti töihin, vakituiseen työpaikkaansa, jossa työskenteli kahdessa vuorossa niin viikonloppuisin kuin pyhäpäivisinkin. Tämän lisäksi hän harjoitteli lajiaan viikossa 5-10 kertaa, keskimäärin 2,5h kerralla ja pelasi viikonloppuisin ympäri Suomea. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että minulla oli apuja täällä kotona puolesta tunnista kahteen tuntiin päivässä. 

Työt Mieheltä loppuivat marraskuun lopulla. Sen jälkeen olikin minun lepäämiseni aika, kroppa ja mieli tekivät sen selväksi. Nyt koen, että vihdoin elämme normaalia vauva-arkea pojan ollessa 4,5kk.

Kuinka meidän päivämme sitten sujuvat? 

Meillä kummallakin on omat juttumme, jonka avulla jaksamme arkea. Miehellä se on urheilu, joka tosin on samalla myös työ hänelle. Jostain käsittämättömästä syystä pallon perässä hullunlailla juokseminen monta tuntia joka ilta ja viikonloppuisin saa hänet jaksamaan. Minä nukun, luen ja kirjoitan. 

Päivät alkavat usein niin, että yhdeksän aikaan Poika ja Mies nousevat aamutouhuille ja minä jään nukkumaan. Kun Poika herää aamupäikkäreiltään 11.-11.30, he tulevat herättämään minut. Yhdessä keittelemme kahvia, laitamme Pojalle lounaaksi soseannoksen, siistimme kotia, pesemme pyykkiä… Laitamme Pojan nukkumaan joko suoraan ulos, tai sitten käymme pienellä lenkillä yhdessä. Yleensä viimeistään 14.00 vaunuissa on hiljaista. 

Tämä pitkien päiväunien aika on yleensä sellaista, että touhuilemme omia juttujamme: esimerkiksi nyt on pitkien päiväunien aika ja minä kirjoitan tätä, samaan aikaan Mies pelaa änäriä. Tokikin teemme usein yhdessä ruokaa ja syömme. Tänään lämmitimme eilisetä makaroonilaatikkoa. Ruoan jälkeen keitämme aina kahvit. Ja nyt sain meidät kuulostamaan eläkeläisiltä, kuinka suloista. 

Iltapäivällä joskus neljän ja viiden välillä Poika heräilee vaunuistaan. Minä imetän, yleensä mies vaihtaa vaipan ja viihdyttää Poikaa vielä hetken, ennen kuin lähtee treenaamaan suunnilleen puoli kuuden aikaan. Minä ja Poika jäämme kotiin, laitamme pyykkejä ja touhuilemme muita kotijuttuja. Kuuden ja seitsemän välillä Poika ottaa aika tarkalleen 30min torkut, tai sitten ei. Useammin kyllä nukkuu kuin on nukkumatta. Heräilyn jälkeen imetän hänet ja hieman myöhemmin lämmittelen ja syötän hänelle sosetta sekä otan seuraavan päivän soseet pakastimesta jääkaappiin sulamaan. Leikimme ja laulelemme. 

19.30 Salatut Elämät. 

Kahdeksan jälkeen vaihdan Pojalle vaipan ja yökkärin päälle, pesen kasvoja ja käsiä tarvittaessa. Kylypypäivät meillä on yleensä maanantaisin, torstaisin ja sitten viikonloppuna. Näinä päivinä Miehen treenit loppuvat aiemmin, jolloin ehdimme hoitaa kylvettämisen ennen Pojan simahtamista. Imetän unisen lapseni ja nukutan syliin, josta käyn kippaamassa hänet omaan sänkyynsä. Jos on hankalampi ilta, Poika saattaa valvoa vielä yhdeksältä kun Mies tulee kotiin, jolloin hän usein jatkaa nukutusta. 

Kun perheen pienin nukkuu, on ilta parisuhdeaikaamme. Usein katsomme jotain sarjaa tai elokuvaa ja syömme yhdessä iltapalaa, ja aika usein jotain herkkujakin. Minusta on mukava yllättää Mies tekemällä jotain syötävää, esimerkiksi lämpimiä voileipiä. Nukkumaanmeno venähtää usein seuraavan vuorokauden puolelle. Mies nukahtaa sekunnissa, minä en yleensäkään saa unta ennen kuin Poika on syönyt ensimmäisen kerran joksus yhden ja kahden välillä. 

(Viikonloput ovatkin sitten asia erikseen. Silloin hoitovastuu on yleensä yksin minun, ja usein saatankin lähteä vanhemmilleni tai sitten saan seuraa tänne meille. Harvoin kuitenkaan olen Pojan kanssa koko viikonloppua kahdestaan. Toki kotipeliviikonloppuina olemme täällä kotosalla. Silloin saatamme lähteä hallille katsomaan Miehen peliä, tai sitten pystytämme kotistudion.)

Voi kuinka erilaista arkemme olisikaan, jos emme olisi tajunneet ottaa aikalisää, ja miettiä mikä meidän perheellemme on paras ratkaisu.