Synnytyksen jälkihuolto

Käsittääkseni jälkitarkastus on pakollinen kaikille synnyttäneille naisille, muuten ei tipu vanhempainpäivärahaa Kelalta. 

Jälkitarkastuksessa syynätään saadut vauriot ja niiden paraneminen, kuulostellaan äidin mielialaa ja annetaan mahdollisuus kysyä mieltä askarruttavia kysymysiä. Sitä kehutaan hyvänä hetkenä keskittyä omaan vointiin ja saada hetki aikaa itselleen.

Ensimmäinen kohta toteutui (kovakourainen sisätutkimus, sektiohaavasta ei mitään puhetta eikä vilkaisuakaan sinne suuntaan) ja siihen se jäikin. Taisi lääkäri tokaista, että pelkosektio mahdollisen seuraavan lapsen kohdalla ”Ei todellakaan ole oikea vaihtoehto sinulle!” Lääkäriltä hoitajalle, joka rutiininomaisesti kysyi ”Onko mieli hyvä?”, harjoittelija kuunteli vieressä ja tapitti silmät kirkkaina. Samaan hengenvetoon hoitaja jatkoi ”selvä, voitkin sitten siirtyä puntarille.” En ehtinyt vastaamaan kysymykseen lainkaan. 

Ehkä, jos minulla olisi ollut tarpeeksi voimaa, kanttia, rohkeutta. Ehkä jos en olisi voinut niin huonosti, olisin sanonut että en voi hyvin. Että en jaksa vaihtaa lapselleni vaippaa. En jaksa hymyillä, mieleni tekisi ainoastaan kaivautua syvälle peiton alle ja itkeä, mutta olin liian väsynyt siihenkin. Vaikka nukuin, en virkistynyt. Mikään ei vienyt sitä valtavaa väsymystä ja haluttomuutta pois. En muista lapseni ensimmäisestä kuutta elinkuukautta kovinkaan tarkasti.

Puntarilla käynnin jälkeen sain kehuja. Kuinka esimerkillisesti paino on pudonnut, lähes lähtölukemissa! 

Voi kuinka hienoa. Tästähän pitää olla ylpeä. Mutta olisihan se kiva saada jotain syödyksikin.

Hoitaja antoi hymyillen neuvolakorttini takaisin ja sanoi minun voivan lähteä kiireellä vauvani luokse, oli varmaan jo kova ikävä. 

”Voinko jäädä tänne neuvolaan, nukkumaan hetkeksi tuohon penkille”, ajattelin. 

Kiitin, ja kuulin vielä ennen oven sulkeutumista huikkauksen: ”Tervetuloa pian uudestaan!”

Ei koskaan enää, ajattelin.