Kun pää on vihdoin kasassa. (Ja täynnä räkää)

Hei taas! Täällä ollaan.

Syksy on saapunut ja elämä on, jos ei nyt rysähtänyt, niin ainakin hieman kolahtanut uusiin uomiinsa. Olo on upea, aiemmin kirjoitin  päinvastaisista tunnelmista, jotka ovat pienen itsetutkiskelun ja ajattelunmuutosten myötä kadonneet lähes kokonaan. Nyt 22-vuotiaana olen tietoinen siitä, että minun tulisi mennä uusimaan jäykkäkouristusrokote, mutta myös siitä, että ei ne asiat murehtimalla parane. Olen uskaltanut jollakin lailla heittäytyä elämän vietäväksi, tohtinut luottaa siihen, että kaikki järjestyy.

Toki tiedän, että tämä tunnetilan muutos johtuu myös arjen konkreettisista muutoksista, sekä siitä, että uskoisin viimeistenkin synnytyksen jälkeisen alakulon, aloitekyvyttömyyden sekä huonommuudentunteiden rippeiden paenneen kirkuen karkuun hyvää mieltä ja oloa. Mitä nämä konkreettiset muutokset sitten ovat? Minäpä kerron.

Minä opiskelen! Mies on hoitovapaalla!

Ah, ihanaa.

Lisäksi mies pelaa 1. divisioonaa aiemmista kausista poiketen. Liigakentät jäivät, mutta taskussa kilisee pari SM-kultaa, hopea ja pronssi. Suomen Cupin voitto ja kokemusta Champions Cupista. Nyt siis peliaikaa ja henkilökohtaisia onnistumisia metsästämään yhdessä uuden joukkueen kanssa, aikaa on vielä. Ja sitä aikaa on nyt meillekin, perheelle. Ja parisuhteelle! Kahdet treenit viikossa, kahdesti läpsystä vaihto. Vain kahdesti. Päälle pelit. Eikä tunnu yhtään pahalta!

Olen vahvasti vakuuttunut siitä, että tämä ratkaisu on nerokas. Mies saa tehdä sitä mitä rakastaa ilman, että perhe kärsii. Minä saan tehdä jotain omaa, opiskella ja pian valmistua ammattiin. En tiedä voinko sanoa rakastavani opiskelua, mutta sen tiedän, että nautin siitä suunnattomasti. Poika saa olla kotona, sillä mielestämme vuoden ikäinen on vielä liian pieni hoitoon.

Miehen kasetti kestää kotona olon, koska hän tietää pääsevänsä kahdesti viikossa pois useiksi tunneiksi kerralla (treenimatkaa 100km per sivu + treenien kesto noin pari tuntia) ja ensi viikonlopusta lähtien myös peleihin viikonloppuisin. Minä jaksan kotona paremmin kun pääsen aikuisten seuraan ja tekemään jotakin päälläni.

Kaiken huipuksi välillä jonkinlaista häiriökäyttäytymistä harrastava kissamme on rauhoittunut. Isäni rakensi mieheni avustuksella ulkohäkin kissaa varten. Napakymppi sekin!

Aikamoista hypetystä, mutta totta joka sana. Viimeiseksi nostan vielä esille asian, joka varmasti jakaa mielipiteitä. Eräänä iltana istuimme alas paperin ja kynän kanssa. Otsikko oli ”This is how We want it” ja lisäksi paperissa oli viikonpäivät maanantaista sunnuntaihin sekä kummankin nimet sarakkeineen. Kaikki kotityöt jaettiin, imurointipäivät pistettiin ylös, samoin se, milloin lakanat vaihdetaan ja kuka pesee vessan tai nukuttaa lapsen. Eipä ole tullut riitoja noista asioista sen koommin. Kuukauden välein suunnilleen tarkastellaan paperia uudelleen, tehdään muutoksia jos on tarve ja vaihdellaan hommia jos siltä tuntuu.

Tietysti on joustovaraa, eikä asiaa oteta liian vakavasti. Joskus ei jaksa, joskus unohtuu ja joskus on mukava yllättää toinen tekemällä viikkosiivous jo torstaina. Mutta täytyy sanoa, että olen todella ylpeä meistä. Koen, että perheemme on tasa-arvoinen. Lapsuudenkodin erilaisista asetelmista huolimatta olemme siinä onnistuneet, ja toivottavasti tämä asetelma periytyy myös pojalle.