Aikamoista ahdistusta

Voi kuinka seinät tuntuvat kaatuvan päälle! Ahdistaa tämä tämänhetkinen asuinpaikkakuntamme. Olo on yksinäinen, vaikka kotona on sekä mies että poika.
Mutta kun minä tahtoisin ystäviä! Sellaisia, joiden kanssa voisi höpsötellä, juoda kahvia ja syödä kakkua. Mennä ulos pojan kanssa leikkimään yhdessä. Tai vaikka kaupungille terassille. 

Minulla oli ennen sellaisia. Ystäviä siis. Sitten tulin raskaaksi, ja sain lapsen. Ystävät hävisivät. Jäljelle jäi muutama, joiden kanssa nähdään, mutta ilman poikaa.

Tiedostan, että vika on minussakin. Hormoonihöyryissä kuolemanväsyneenä ja hieman masentuneena ei jaksa eikä viitsi pitää yhteyttä. Kun tekee kaveriporukan ensimmäisenä lapsen, ei tule mieleen kertoa, kuinka paha on olla. Sitä kai luulee kuulevansa ”mitä mä sanoin, ei noin nuorena olisi kannattanut…” vaikka todellisuudessa kukaan tuskin noin kehtaisi laukoa. 

Harva kuitenkaan kyseli kuulumisia, pyysi tulla katsomaan vauvaa tai muuta. Elämäntilanteiden eroavaisuudet ilmeisesti ovat liikaa. Vaikutanko muiden silmissä homssuiselta kotiäidiltä entisen viikonloppuriennoissa juoksijan sijaan?  Eivätkö juttuni enää kiinnosta? Pelottaako, että puhutaan vain vauvasta? Voi kuinka ihanaa alkumetreillä olisikin ollut puhua jostain muusta.

Ihminen muuttuu kun saa lapsen, tietysti. Minä kuitenkin edelleen meikkaan, koen tärkeäksi pitää itsestäni huolta myös ulkoisen habituksen osalta. Puhun sujuvasti aiheesta kuin aiheesta ja en ole kiinnostunut ainoastaan lapsia ja perhe-elämää koskevista asioista. Voin lähteä kotoa vaikka kaupungille kahville. Tai joskus viikonloppuna baariin. Pääsen kuntosalillekin. Voin ryhtyä opiskelemaan jälleen (syksyllä, jee!).

Asia joka on muuttunut, on se, että elämäni tärkein ihminen ei enää ole vain minä itse. Ensin mietin poikaa, sitten itseäni. Toimintaani ohjaa se, että minulla on vastuu lapsestani. Voin lähteä sinne kahville, mutta joko tulen vauvani kanssa tai ilman, ilman siinä tapauksessa, että mieheni tai joku muu vahtii tuota pientä. Ei se tee minusta yhtäkkiä täysin eri ihmistä. 

Eiköhän tämä tästä. Mutta en kyllä olisi uskonut, että vauvavuoden haastavin asia kohdallani on yksinäisyys.