Alku

Päätin tänään, tai oikeastaan viime yönä, ryhtyä raapustamaan blogia. Aivan uutta tämä ei minulle ole, mutta tällä kertaa hieman erilaista. Tämän blogin haluan pitää nimettömänä ja naamattomana. On sellainen mieli, että näin tämä palvelee minua kirjoittajana paremmin, sekä helpommin eräänlaisena terapiana ja ajatusten purkamispaikkana. 

Uusi elämä alkoi monella tapaa, kun joulukuussa 2012 tein positiivisen raskaustestin. Kolmannesta kierrosta tärppäsi, ja kuten jokaisella kerralla kuukautisia odotellessa, olin varma raskaudestani. Vilunväreet, alavatsakivut ja sietämätön väsymys. Niistä minä tiesin. Tilanne oli kaikinpuolin paras mahdollinen, minä ja ensimmäinen oikea poikaystäväni olimme avioituneet saman vuoden kesällä, ja yhdessä päättäneet, että meidän perheessä on tilaa kolmannelle. Kuitenkin anopin ja appiukon vessassa istuessani mietin, että apua. Kuinka meidän käy? Loppuuko elämä tähän?  

Nyt kun mietin tuota hetkeä jolloin vastauksia ei ollut, ihan naurattaa. Hyvin on tähän asti käynyt vaikeaa synnytystä lukuunottamatta (ja siitäkin selvittiin!), ja ei, ei se elämä lopu. Siitä hetkestä se vasta alkoi. 

Täällä rivitalon päädyssä kanssani asustelee aviomies ja 1.9. syntynyt poikavauva, heittämällä ne maailman parhaat tyypit. Ukkovaltaa vahvistamassa on myös laiskanpulskea kollikissa. Mies harrastaa urheilua ammatikseen, ja tämän kuun loputtua oikeasti tekee sitä ammatikseen ja koti-isäilee. Muut ovat kauhuissaan, minä hirmuisen ylpeä. Kun vauvaa vasta pohdittiin ja puheissa soviteltiin elämäämme, lupasi herraseni, että hän ei jätä minua yksin hoitovastuuseen. Rakas ikuinen optimistini. Niin kuitenkin kävi. Aika ei yksinkertaisesti voi riittää elämän pakollisiin juttuihin, vuorotyöhön pitkillä työmatkoilla, urheiluun ja vauva-arkeen sekä lisäksi jonkinlaiseen parisuhteen hoivaamiseen. Ja suurena syynä myös se, että allekirjoittaneen pääkoppa ei kestä läpi vuorokauden kestävää hälytysvalmiutta ja päävastuuta vauvasta. Siispä asiat tärkeysjärjestykseen: perhe, urheilu, työ. Ja viimeisestä luovutaan. 

Ratkaisumme ei ole loppuelämäksi, vaan ainoastaan siihen saakka, kunnes löytyy työ, joka joustaa urheilun ehdoilla, tai vastaavasti kunnes pelaaminen korkeimmalla sarjatasolla loppuu. Siihen saakka aion nauttia täysin siemauksin tästä järjestelystämme, vaikka kukkaronnöyrejä joudummekin kiristelemään. Mutta tiedän jo tässä vaiheessa tämän olevan sen arvoista. Minä ja mies kotona, kumpikin jakamassa vauva-arkea yhtälailla, tasavertaisesti. Olen onnellinen, että mieheni saa seurata vierestä poikamme kasvua ja uuden oppimista joka päivä. Puoli tuntia päivässä vauva-aikaa ei riitä hänelle, ei minulle, eikä varsinkaan vauvalle. 

Kuinka meidän käy?
Tällä kertaa olen varma, hyvin tässä käy.