Maailmantuska

Kun opinnot on taas polkaistu kunnolla käyntiin, on sydämeen muuttanut pysyvästi maailmantuska. Mitä jos en osaakaan auttaa ihmisiä työssäni? Kestääkö psyykeeni tulevan ammatin? Pitäisikö sittenkin mennä töihin vaikka Coffee Houseen? Näitä mietin eilen juurikin kyseisessä kahvilassa kun luin sektoriopintojen ennakkotehtävää varten materiaalia litrasen kahvikupin kanssa. 

 Lisäksi ahdistaa onnettomuudet, joita kotipaikkakunnalla tapahtui kesän aikana. Seitsemän nuorta ihmistä, osa vielä lapsia, menehtyi. Joku oman käden kautta, joku onnettomuuden seurauksena. He kaikki olivat jonkun lapsia. Minulla on lapsi. Mitä jos menetän hänet? Olen lukenut keskusteluja ja kirjoituksia lapsensa menettäneiltä ihmisiltä. En tiedä mitä sillä haen,jonkinlaista kosketuspintaa ehkä. Käyn tarkistamassa luvattoman usein, hengittääkö poika. Pelkään antaa hänelle porkkanaa tai kovaa leipää, mitä jos hän tukehtuu? Tiedän, kuulostaa hullulta ja turhalta pelkäämiseltä. Mutta kun kahden kuukauden aikana kuolee seitsemän, seitsemän vähintäänkin näöltä tuttua nuorta, aiheuttaa se kyllä aikamoisia ajatus- ja tunnemyrskyjä. Vierestä vietiin, omallekin kohdalle osui. Yksi uhreista oli 10-vuotias serkkuni. 

Maailmantuska, se kuvaa tätä kaikkea päässä myllertävää osuvasti.