Meillä asuu pieni mies, joka sanoo ”tarra”

Nyt muutaman viime viikon aikana on tapahtunut pojan kehityksessä aimo harppauksia niin pituudessa kuin puheessakin. Yhtäkkiä huomasin, että farkut olivat lahkeista viisi senttiä liian lyhyet, eikä shortsien nappi meinannut mahtua kiinni. Jälkimmäinen lienee seurausta myös tästä mummola-elämästä. Keksi tai kuusi päivässä on vakio. 

Jos pituutta on tullut lisää, niin on tullut sanojakin! Pohdinkin tänään miehelle, että onpa ristiriitaiset tunnelmat tuon lapsen kasvun suhteen. Toisaalta on aivan valtavan hienoa nähdä kuinka toinen oppii, kasvaa ja kehittyy. Omatoimisuus lisääntyy huimaa vauhtia. Toinen puoli minusta, kovin yllättävää kyllä, haluaisi että kasvu loppuisi tähän paikkaan. Haluan meidän pienen pysyvän pienenä, äidin vauvana. 

Silloin kuin poika oli vielä vauva, ajattelin, että hänen hoitoon jättämisensä on vaikeinta ikinä, että ajan myötä helpottaisi.

Haha.

Olin todella väärässä. Nyt se vasta kamalaa onkin lähteä jonnekin, edes hetkeksi. Hyvänä esimerkkinä vessa. Poika ei todellakaan halua, että poistun näköpiiristä yhtään minnekään. Kamalan tästä asiasta tekee se, että hän osaa nyt ilmaista tahtonsa, joka on yksinjäämisen vastainen, muutenkin kuin itkemällä. Sanoilla! Että ottakaas minutkin mukaan. Kertakaikkisen sydäntäraastavaa.