Mitä etsin?
Viime aikoina olo on ollut levoton ja rauhaton.
Tuntuu, että jokin on hukassa. Mikä sitten? En tiedä.
Olisikohan kyse siitä kuuluisasta sisäisestä rauhasta, tasapainon tilasta jolloin kaikki on hyvin juuri sillä hetkellä. Mutta minullahan on kaikki hyvin, tässä ja nyt! Silti sisäinen rauha kuulostaa lähinnä vitsiltä. Jotenkin on vaikea lakata ajattelemasta, että tämä kaikki on vain tyyntä myrskyn edellä.
Voisin kertoa tilanteemme olevan ihanteellinen, kenen mielestä, en tiedä. Ehkä jonkin yleisen käsityksen, tai sitten ei. Olemme kumpikin kotona pojan kanssa, joka päivä. Seitsemän päivää viikossa, täydet kuukauden viikot… Lapsella on lähes koko ajan kumpikin vanhempi saatavilla. Olemme koko ajan toistemme saatavilla. Näköpiirissäkin lähes jatkuvasti. Tulemme taloudellisesti toimeen, juuri ja juuri, mutta tulemme. Olemme arvottaneet koko perheen yhdessäolon tärkeämmäksi mitä raha ja materia. Meillä on mielestäni kaunis koti, hyvä auto, vaatteita ja kaikkea muuta tarvittavaa. Syömme hyvin ja terveellisesti koko perhe. Teemme pojan ruoat itse kuten teemme oman ruokammekin. Miksi syöttää lapselle eineksiä jos niitä ei käytä itsekään?
Vaikka kaikki on hyvin, alkaa jokin tökkiä. Tuntuu, että pääni on pehemää pumpulia. Millon viimeksi olen tehnyt jotain älyllistä toimintaa vaativaa? Tiedän, että jokapäiväinen arki ja sen sisältämät tehtävät vaativat älyä, tottakai. Mutta rutiinit tappavat luovuutta. Rakastan rutiineja, mutta tarvitsen myös jotain muuta. Mitä muuta? Enpä tiedä. Olen huomannut täyttäväni tätä tyhjiötä kaikenlaisilla projekteilla: vaatekaapin siivous, tavaran lahjoittaminen, kodin järjestyksen järkevöittäminen, kaiken toiminnan tehokkuuden maksimoiminen… Projektia projektin perään. Olen lukenut paljon kirjoja, mutta ei sekään ole sitä mitä mieleni huutaa.
Tarvitsen haastetta! Ruumiillista haastetta olen etsinyt ja löytänytkin jo pitkään. Erilaisia liikuntalajin muotoja, Bikinobody Bootcamp, juokseminen, lankuttaminen… Aina jokin tavoite, sen saavuttaminen kovalla työllä ja sitten totaalinen kyllästyminen. Välillä turhaudun itseeni. Miksi en voisi tehdä jotain ilman päämäärää? Maalia, jonka saavuttamisen jälkeen into lopahtaa ja tilalle tulee turhautuminen. Mieli alkaa kiihkeästi etsiä seuraavaa kohdetta. Ylätavoite on ollut se, että kehostani poistuisi raskauden jättämät ylimääräiset, ja näin on tapahtunut. Mitä seuraavaksi?
Odotan syksyistä opintojen jatkamista suurella innolla. En malta odottaa luentoja, muistiinpanoja, uuden oppimista. Kaikkea sitä, mitä opintoihin liittyy. Kuitenkin samalla pelkään syksyä. Mitä siitä tulee? Turhautuuko mies kotona ollesaan yhtä vahvasti kuin minä? Mistä saamme pojalle leikkikavereita? Kuinka käy parisuhteen kun arki on aikatauluttamista ja yhteenpelaamista paljon enemmän kuin se on ikinä lapsen kanssa ollut?
Mietin myös, voiko parisuhteessa koitua ongelmaksi mainitsemani haasteen etsiminen. Ovatko viimeaikaiset turhat riidat olleet tätä? Pitääkö minun haastaa parisuhteeni, itseni sekä kumppanini riitelemällä? Kehitys loppuu tyytyväisyyteen, viisaat sanovat. Päteekö tämä myös ihmissuhteisiin? Voimmeko kehittyä avioparina ja puolisoina jos olemme tyytyväisiä suhteeseemme? Usein taitaa käydä niin, että kehittämistä vaativia kohteita mietitään vasta kun on aihetta. Silloin, kun tuntuu, että jokin mättää, ei ole kohdallaan. Voisiko tyytyväisyyden tunteen hetkelläkin miettiä, mitä voisi tehdä paremmin?
Äh, tahdon eroon tästä tunteesta, että olen jonkinlaisessa välitilassa. Odottamassa jotain, jota en tunnista tai tiedä.