Onko onnelisuus sitä, että ei ole onneton?

Näin kysytään Anna-Leena Härkösen Juhannusvieraassa.

Paljon on ollut puhetta siitä, että onnellisuudesta jauhetaan liiaksi. Jos siitä jaksaa jauhaa tämän tästä ja vain keskittyy tavoittelemaan onnellisuutta, saattaa se livahtaa ohi aivan huomaamatta. Minä olen kyllä hieman eri mieltä.

Ainakin oman elämän tämän hetkisten velvollisuuksien imu on sen verran voimakasta, että jos en hetkittäin pysähdy ajattelemaan niitä asioita, jotka tässä hetkessä tuovat minulle onnen, on onnea ehkä vaikea kaiken keskellä kokea ja tuntea. Enkä nyt tarkoita sitä, että jatkuvan olotilan tulisi olla onni tai onnellisuus, vaan lähinnä sitä, että sellainen asia, joka tuntuu rasitteelta saattaa hetken ajatusten selailun jälkeen muuttua onnen tunteeksi.

Jos perusluonne on yhtään samalla tavalla huoleen taipuvainen kuin omani, voi ajatuksen ehkä tavoittaa. Peruspositiivinen ehkä, mutta kiikun kaakun pessimistisyyteen taipuvainen. Tai ainakin kaikkeen varautuva. Näiden luonteenpiirteiden äärellä joutuu haastamaan oman itsensä yhä uudelleen ja uudelleen, hokemaan mielessä, että ”I choose happiness”, tai pohtimaan jonkun viisaan sanoja ”Huolehtiminen on mielikuvituksen väärinkäyttöä!”.

Vaikka kyse olisikin osittain luonnekysymyksestä, ajattelen silti, että kenelle tahansa oman onnellisuuden miettiminen on vain hyvästä. Tutustuminen itseen sillä mielellä, että mitkä asiat minut oikeasti tekevät onnelliseksi? Voi vastata, että uudet kengät. Tai sitten voi miettiä vielä vähän enemmän ja vastata, että oma perhe. Kun hetken vielä pohtii, ymmärtää, että perheen merkitys onnellisuuden kannalta on se, että ei tarvitse olla yksin. Saa antaa ja vastaanottaa rakkautta.

Vastikään kävin aika pitkän pohdinnan ketjun näiden perhe-asioiden äärellä. Kun on ensimmäinen ystäväpiiristä joka saa lapsen, joutuu ehkä väistämättä pohtimaan omaa elämää verrattuna toisten niin huolettomalta tuntuviin elämäntapahtumiin ja sellaiseen. Hetken kateus vapaudesta ja vastuuttomuudesta siinä mielessä, että heidän harteillaan ei ole ihmiselämää, vaikka muita asioita olisikin senkin edestä, ahdisti aika tavalla. Kun asiaa käänteli ja väänteli, selvää tietysti oli se, että enhän minä nyt elämääni vaihtaisi. En todellakaan. Eikä kyse edes ollut siitä. Lähinnä kateus kohdistui siihen, että voisi olla yksin ja omassa rauhassa silloin kuin haluaa. Oma-aika on meillä aika tuntematon käsite kun lapsenvahteja ei niin vain ole saatavilla täällä asuinpaikkakunnallamme. Lopulta kuitenkin pääsin siihen lopputulemaan ajatusteni kanssa, että mieluummin valitsen sen, että en ole hetkeäkään yksin kuin sen, että olisin yksinäinen vailla tietoa siitä, että olen tarpeellinen, rakastettu ja tärkeä osa perhettä.

 

 

 

Puheenaiheet Ajattelin tänään

Sananen parisuhteesta

On täyttä humpuukia väittää, etteikö parisuhde muuttuisi kun lapsi tulee taloon. Itseasiassa se muuttuu jo raskausaikana, sillä nainen on raskaana, mies ei. Tästä epäreiluudesta huolimatta mies saa kyllä varmasti kuulla tuntemuksista, joita naisen vatsanahan venyminen ja yöpissalla ravaaminen aiheuttavat, mutta silti se on nainen jonka mahassa möyritään niin että itkettää. 

Sanotaan, että naisen voi olla vaikea ottaa puoliso mukaan vauvakuplaansa. Allekirjoitan kyllä tuonkin, mutta enemmän peräänkuulutan sitä, kuinka paljon puoliso sinne haluaa itsensä tunkea! Miehen vastuun on alettava jo raskausaikana, on puppua väittää, että nainen kasvaa äidiksi raskausaikana ja mies synnytyssalissa. Jokaisella miehellä on mahdollisuus, ellei jopa velvollisuus, pohtia näitä asioita omassa päässään, sekä keskustella niistä yhdessä naisen kanssa. 

Meillä käytiin muutama tiukka keskustelu osallistumisesta, ja näiden keskusteluiden avulla ja ansiosta sain raskausaikana tukea, jalkahierontaa ja apua lastenvaatehankintoihin. Tai lähinnä niiden hankintojen silittämiseen, tätä arvostan ihan kympillä. Pointtini tässä on se, että miehet: osallistukaa! Naiset: vaatikaa! Molemmat: puhukaa!! 

Taito sujuvaan kommunikointiin ja kaikenlaisista asioista puhumiseen kasvaa arvoon arvaamattomaan niin raskaus- kuin vauva-aikanakin. Kun pystyy kertomaan miltä oikeasti tuntuu, on toisen paljon helpompi pysyä kartalla. Vaikka väsyttää, vituttaa ja toisen naama ärsyttää niin paljon, että ajatuksissa olisi helpompi olla ihan vain kahdestaan vauvan kanssa, silti täytyy puhua. Ja tehdä kirjallinen sopimus siitä, että vauvavuoden aikana ei erota. 

Tämä kaikki sen takia, että tulee vielä päivä, jolloin huomaatte lapsenne leikkivän itsekseen olohuoneessa ja te vanhemmat juotte keittiössä kahvia. Tämä on se hetki, kun on paljon miellyttävmpää huomata, että teillä kahdella on vielä sanottavaa toisillenne kuin sellainen tilanne, että katsotte toisianne miettien, ehkä kliseisestikin, että kuka tuo ihminen on. Pitää olla tahtoa, kummallakin, pitää olla halua etsiä niitä keinoja, joilla kommunikointi sujuu. Pitää olla ymmärrystä siihen, että väistämässä parisuhde joillakin tavoilla muuttuu. Pitää hyväksyä nämä muutokset, mutta muistaa myös se, mitä oli ennen. Me kaksi, te kaksi. 

Rakkaus oli ensin.

Sitten vauva. 

Jotta lapsella olisi hyvä olla, täytyy vanhemmillakin olla. Vanhempien suhde on lapsen koti. Voivatko vanhemmat tehdä jälkikasvulleen parempaa palvelusta kuin sen, että he näyttävät omalla esimerkillään kuinka toista kunnioitetaan, rakastetaan arjessakin ja pidetään huolta siitä, että toinen ei katoa tavoittamattomiin?

 

Suhteet Rakkaus Vanhemmuus Syvällistä