Näin kysytään Anna-Leena Härkösen Juhannusvieraassa.

Paljon on ollut puhetta siitä, että onnellisuudesta jauhetaan liiaksi. Jos siitä jaksaa jauhaa tämän tästä ja vain keskittyy tavoittelemaan onnellisuutta, saattaa se livahtaa ohi aivan huomaamatta. Minä olen kyllä hieman eri mieltä.

Ainakin oman elämän tämän hetkisten velvollisuuksien imu on sen verran voimakasta, että jos en hetkittäin pysähdy ajattelemaan niitä asioita, jotka tässä hetkessä tuovat minulle onnen, on onnea ehkä vaikea kaiken keskellä kokea ja tuntea. Enkä nyt tarkoita sitä, että jatkuvan olotilan tulisi olla onni tai onnellisuus, vaan lähinnä sitä, että sellainen asia, joka tuntuu rasitteelta saattaa hetken ajatusten selailun jälkeen muuttua onnen tunteeksi.

Jos perusluonne on yhtään samalla tavalla huoleen taipuvainen kuin omani, voi ajatuksen ehkä tavoittaa. Peruspositiivinen ehkä, mutta kiikun kaakun pessimistisyyteen taipuvainen. Tai ainakin kaikkeen varautuva. Näiden luonteenpiirteiden äärellä joutuu haastamaan oman itsensä yhä uudelleen ja uudelleen, hokemaan mielessä, että ”I choose happiness”, tai pohtimaan jonkun viisaan sanoja ”Huolehtiminen on mielikuvituksen väärinkäyttöä!”.

Vaikka kyse olisikin osittain luonnekysymyksestä, ajattelen silti, että kenelle tahansa oman onnellisuuden miettiminen on vain hyvästä. Tutustuminen itseen sillä mielellä, että mitkä asiat minut oikeasti tekevät onnelliseksi? Voi vastata, että uudet kengät. Tai sitten voi miettiä vielä vähän enemmän ja vastata, että oma perhe. Kun hetken vielä pohtii, ymmärtää, että perheen merkitys onnellisuuden kannalta on se, että ei tarvitse olla yksin. Saa antaa ja vastaanottaa rakkautta.

Vastikään kävin aika pitkän pohdinnan ketjun näiden perhe-asioiden äärellä. Kun on ensimmäinen ystäväpiiristä joka saa lapsen, joutuu ehkä väistämättä pohtimaan omaa elämää verrattuna toisten niin huolettomalta tuntuviin elämäntapahtumiin ja sellaiseen. Hetken kateus vapaudesta ja vastuuttomuudesta siinä mielessä, että heidän harteillaan ei ole ihmiselämää, vaikka muita asioita olisikin senkin edestä, ahdisti aika tavalla. Kun asiaa käänteli ja väänteli, selvää tietysti oli se, että enhän minä nyt elämääni vaihtaisi. En todellakaan. Eikä kyse edes ollut siitä. Lähinnä kateus kohdistui siihen, että voisi olla yksin ja omassa rauhassa silloin kuin haluaa. Oma-aika on meillä aika tuntematon käsite kun lapsenvahteja ei niin vain ole saatavilla täällä asuinpaikkakunnallamme. Lopulta kuitenkin pääsin siihen lopputulemaan ajatusteni kanssa, että mieluummin valitsen sen, että en ole hetkeäkään yksin kuin sen, että olisin yksinäinen vailla tietoa siitä, että olen tarpeellinen, rakastettu ja tärkeä osa perhettä.