Toivo

Lyhyen ajan sisällä on menehtynyt monta minulle tuttua henkilöä. Kun kuulin uutisen alakouluikäisen lapsen, minun sukulaiseni, menehtymisestä, luulin kamelin selän katkeavan.

Mutta ei. 

Olen ollut täynnä rakkauta, kiitollisuutta ja toivoa. Toivoa siitä, että kaikki kääntyy parhain päin, rakkautta perhettäni ja sukuamme kohtaan. Vaikka on tapahtunut väistämätön, jokaisen vanhemman painajainen on toteutunut, koen, että olemme lähentyneet hirmuisesti serkkujeni, tätieni ja isovanhempieni kanssa. Kiitollisuutta olen tuntenut tuon pienen lapsen elämästä. Hän oli nauravaisin ja vikkelin lapsi jonka olen koskaan tavannut. 

Kriisiryhmän pappikin sen sanoi: ”Hänellä tuntui olevan kiire elää tätä elämää.”. 

Luulen muistavani menneen ajanjakson rakkaiden poislähdön lisäksi siitä, että taisin löytää suunnan elämälleni. Kaikki jotenkin loksahti kohdalleen, mittasuhteet näyttivät vihdoin oikeilta, oli helppo hengittää. Itku ei tuntunut pahalta, ainoastaan puhdistavalta. Kuolema ei lopulliselta tai pelottavalta, vaan kauniilta ja rauhalliselta.