Matka omalle asunnolleni tuntui tavanomaista pidemmältä. Kylmyys ja musiikki auttoivat mieltäni pakenemaan sisäiseen maailmaani, jossa olin uudestaan lukiossa tai yläasteella. Mutta täysin eri ihmisenä, sellaisena kuin oikeasti olen. Tai luulen olevani.

En tiedä missä kotini on. Aamulla tulin omalle asunnolleni, mutta tavarat eivät tunnu omiltani ja mielessäni valmistaudun jo lähtemään takaisin vanhempieni luo Espooseen, missä vietän yöni.

Todellisuudessa pysyminen on tänä aamuna tuntunut aiempaa helpommalta. Minuuden tunne tulee ja menee. Haluan uskoa sen olevan edistystä, mutta tunnen olevani 8-vuotias lapsi, vaikka fyysinen kehoni on jo 25-vuotias.

Yksin ollessani hengitän vapaammin. Ajatus yksin vietetyistä öistä ja itsenäisyydestä kuitenkin ahdistaa, mutta niin ahdistaa myös paluu vanhempien huolestuneiden katseiden alle takaisin esittämään sitä nuorta aikuista, joka taistelee kohti tasapainoista, aikuisen ihmisen elämää. Se en ole minä.

Tietokoneen ruutua tuijottaessani tunnen kuinka ympäristöni vähitellen sumenee derealisaation syventyessä. En yritä taistella sitä vastaan, päinvastoin, annan täysin periksi ja koitan luottaa siihen, että mieleni todella yrittää suojella minua, korjata itseään.

Rukoilen saavani muistaa kuka olen, vaikka en tiedä uskonko mihinkään.