Trimmi-täti aloittaa bloggaamisen

Sunnuntai, 4.11

Nyt se on tehty, liitetty oma nettimaailmani blogisivustoon! Tätä on pitkään mietitty, mutta kun elämässä on monta aihealuetta, mistä voisi kirjoittaa, niin oli vähän valinnanvaikeutta, minkä jakaisi toisten ihmisten kanssa. No, valintakriteeriksi tuli sitten se, että olen kettuterrierikasvattaja ja ”harrastan” koirien trimmaamista. Ja mistäpä sitä muusta puhuisi, kuin koirista, tai niistä kisuista, jotka tulee myös trimmille tai kynsien leikkuulle. Mutta ei ne ole ainoita, asiakkainaon myös marsuja ja kaneja, ja on jopa siperian kääpiöhamstereita käynyt omistajansa avustuksella leikkauttamassa kyntensä 🙂

Kirjoitusten takana on Ansku, 1971 Oulussa syntynyt ja siellä 16-vuotiaaksi asti asunut immeinen. Lähin opiskelemaan kahdeksi vuodeksi sisäoppilaitoksiin, ensimmäinen vuosi meni Ranualla ja toinen Jämsässä. Jämsästä sain perhepäivähoitajan paperit, ja teinkin lastenhoitotyötä jonkin aikaa. Jämsään muutin kirjani, koska kovasti rakastamani mies asui siellä, eli aloimme seurustelemaan heinäkuussa 1989, kihloihin mentiin elokuussa samana vuonna ja joulukuussa oli häät. Kuulostaa varmasti hurjan nopealta, mutta oltiin tunnettu Petrin kanssa jo vuosi, koska hän vieraili useasti ko opistossa, ei kylläkään minun vuokseni, vaan kun samanikäistä ja -henkistä nuorisoa oli talo täynnä, oli siellä paljon iltaisin myös paikkakuntalaisia vierailemassa.

No ei aikaakaan, kun huomasin olevan raskaana, ja elokuussa 1990 meille syntyi esikoinen, Linda. Linda ei kauaa saanut nautiskella vauvana olostaan, koska kun hän oli 11 kk ja 2 päivää vanha, sai hän pikkuveljen, Larin. No tästä intaantuneena vuosi ja kaksi kuukautta saimme toisen pojan Valden ja kuopuksemme Kalle syntyi 1994 keväällä, puolitoista vuotta Valtun syntymän jälkeen. Kyllä me oltiin katseenkääntäjiä; Linda oli 3 vuotta ja 8 kuukautta, kun neljäs syntyi ja itse olimme Petrin kanssa vasta 22 vuotiaita. Nuorena jaksaa, ja lapsista oli toisilleen kavereita ja vanhemmuus kasvattti meitä todella paljon pienessä ajassa.

Petri harrasti metsästystä, ja meillä olikin suomenajokoiria, kultainen noutaja ja sitten sain sen, minkä olin halunnut jo alle kouluikäisestä asti; karkeakarvaisen kettuterrierin. Meille tuli Joutsenosta Killerin Sulo, pieni poika, mutta suuuuuuri metsästäjä. Sulosta tuli 3:lla kokeella Suomen käyttövalio ja tuli siitä kertaalleen isäkin neljälle pennulle. Sulon kaveriksi tuli vuoden päästä tyttöterri Killerin Turha Unelma, Unsku. Koira joka oli mulle SE koira. Aivan ihan rinsessa. Siitä lähti terrierimäinen elämäni alkuun ja hyvä rotuvalinta olikin, kesti hyvin lasten käsittelyä, ja koska rotu on suurella huumorintajulla ja energialla varusteltu ja siksi ne oli oivallisia pienten lasten sekaan.

Tuossa vaiheessa, kun niitä oli jo kaksi, hankin trimmauspöydän, trimmiveitsen ja aloitin harjoittelun. Unskun kanssa kun käytiin näyttelyssäkin, niin tuli halvemmaksi laittaa itse koira kuntoon. Kantapään kautta opittiin ja erehdyksistä kasvettiin, mutta turkin trimmauksesta ei koskaan tuomari sanonut sanaakaan, jotenka aika hyvin onnistuin jo tuolloin. Ja kettuterrierijärjestön kesäleireillä kun oli trimmauopetusta, imin kaiken opin itseeni ja näyttelyssä oli silmä tarkkana, toisten laittaissa koiriaan, kyselin ja otin neuvoja vastaan. 

Eikä mennyt kauaakaan, kun aloin trimmailla jo kavereiden ”kettuja”, ja se toi kokemusta ja nopeutta työskentelyyni.

Kuitenkin mekin koimme sen, että elämä ei mene niin, kuin on suunniteltu ja kantapäät kolahti yhteen. Minä lähdin yhteisestä kodistamme neljän lapsen ja kahden kettunartun kanssa kerrostaloon asumaan. Tuo toinen narttu tuli hyvältä ystävältäni minulle, kun hän oli vielä kotonaan. Hän sairastui aivokasvaimeen ja sain Reetan (Rosinante Arietta) häneltä. Ei kuitenkaan mennyt kovinkaan kauaa, kun Reetta alkoi saamaan epileptisiä kohtauksia. Alkuun ne pysyivät kurissa lääkityksellä, mutta jo parin, kolmen kuukauden kuluttua, ei mikään troppi niihin auttanut. Lopulta Reetta saattoi saada jopa 14 kohtausta huonoina päivinä ja se päätettiin päästää paremmille luolastusmaille. Sillä todettiin aivokasvain.

Reetan jälkeen mulle tuli ensimmäinen sileäkarainen kettuterrieri Anni (Pettureppu Afrodite), josta tuli kennelini sileäkarvaisten kantanarttu. Oi, Anni oli persoona isolla P.llä. Se osasi käydä kiinni käskystä (ihmiseen), se inhosi miehiä, kun kävelin lenkillä ja oli silloinen miesystävä mukana, joutui Jami kävelemään perässä 5 metriä! Anni rakasti rapsutuksia, opiskelukaverini tykkäsi tulla hoitelemaan sitä ja kerran naurettiinkin, kun Anni oli käsihiestä märkä; oli parituntia maannut sylissä siliteltävänä hellesäällä, jotenka turkki oli imenyt tämän silittäjän hiet :D. Anni teki mulle 3 pentuetta ja suht´ hyvää jälkeä se jätti. Kaksi kasvattajaa on aloittanut oman kasvatustyönsä Annin jäkeläisestä. Pentueistahan tietenkin laitoin narttupennun sijoitukseen ja saatiin näin uutta jatkoa tälle oivalle periyttäjälle. No kuitenkin nyt tilanne on sellainen sileäkarvaisten puolella mulla, että omistan puolet uroksesta, joka on Annin tyttären poika. Appu (Uksnafox Anser Alpifrons) asustelee Harjavallassa emänsä Sirun (Uksnafox Septimi) ja toisen omistajansa, Pasin kanssa. Kumpikin koira on hyviä metsäkoiria; niillä otetaan pienpetoja , ne noutaa sorsia ja jäljestävät haavakkohirviä.

Tarkoituksenani ois, että jos joku käyttää Appua isänä, ottaisin siitä narttupennun astutuspalkkioksi, jotta tämä linja säilyisi.

Muutama vuosi meni tosiaankin ilman karkeakarvaista, ja kuume oli kova, mutta ei ollut sellaista yhdistelmää, mistä olisin halunnut pennun ottaa. Mulle on kuitenkin tärkeää, että vanhemmat ovat käytössä myös metsästyspuolella, koska metsästykseenhän tämä rotu on aikoinaan jalostettu, vaikka luokitellaankin nykyisin seurakoiriin. Kun nyt koirallinen olen, sattui sopiva yhdistelmä tykö. Pieksämäelle oli tulossa pentue, jossa isänä oli kaksoikäyttövalio ja myös muotovalio ja emä oli kaksoisvalio. Äkkiä puhelin käteen ja Matille soitto, että mulle narttupentu! No varaus tehtiin ja niin ihana oli Matti, että vaikka Tilli (Foxbone Ashley) olikin pentueen ainoa narttu, sain sen siltikin. Tilli, Tiitiäinen, Tillukka, Tiiti, ja monta muuta nimeä on tällä rakkaalla lapsella. Tilli on pieni yksilö, se on nyt 6-vuotias, mutta vieläkin sitä luullaan pennuksi! Tilli on kyllä isoäiti, mutta sen vilkas ja iloinen luonne tekee siitä hyvinkin pentumaisen ja sen omat kurittomuuset vain lämmittää sydäntä. Tilli on käyttövalio ja sillä on näyttelyistä laatuarvosana erinomainen.

Tillin ensimmäisestä pentueesta Mulle jäi kotiin Havu (Uksnafox Picea Abies), joka on nimensä mukaisesti vakaa ja rauhallinen poika. Havukin on hyvänkokoinen 37,5 cm säkäkorkeudeltaan. Havu ja Tilli on kumpikin käyneet metsällä se nverran, että tiedän niitten toimivan käytännönmetsästyksessä. Ehkä metsästäisimme enemmänkin, mutta jotenkin se on niin salapoliisihommaa täällä Satakunnassa vs Jämsään, jossa mentiin isolla porukalla kiertämään luolastoja j kaikki koirat pääsi vuorotellen koettamaan onneaan.

Havu onkin sitten enempi ollut näyttelykoira; se on SUomen, Liettuan ja RUotsin muotovalio ja yhden CACIB:in päässä kansvaivälisestä muotovalionarvosta. Ja myös tottista harrastetaan havun kanssa, nyt kylläkin on ollut taukoa, mutta kevätpuolella on tarkoitus alkaa taas ”paahtamaan”. Ja kumpikin koirani tekee kaverikoirakeikkoja, eli ne on hyväksiytty Suomen Kennelliiton kaverikoiriksi. Havu hoitaa vanhus- ja vammaiskeikat ja Tilli pääsee lapsi- ja nuorisokeikoille.

Ei nämä koirat tähän jääneet; Sijoitettuna on kaksi Havun tytärtä Kerttu (U. Geranium Sylvaticum) asustelee Säkylässä hevostilalla. Sillä on 1 serti ja meillä onkin toiveena saada siitä tämän talven aikana muotovalio, koska se astutetaan nyt keväällä Fin MVA Starring Ernst:llä. Ja Kertun sisko Mette (U. Trientalis Europaea) on osaomistuksessa mun tyttärellä Turussa. (Äitinä ole iloinen, että lapseni valiti äitinsä saappaat). No Tillihän on myös Kallen ja Valtun koira, että näistä viidestä koirasta omistan kokonaan vain Havun.

Siinäpä koirista. Sen verta itsestäni, että perhepäivähoitajatutkinnon lisäksi, olen käynyt Luonto- ja ympäristöalan perustutkinnon, josta valmistuin kevällä 2005  ympäristöhoitajaksi. Siinä ohessa kävin myös riistamestarinerikoisammattitutkintoon valmentavan koulutuksen, joka on kesken, koska en ole käynyt suorittamassa osatutkintoja. Ne voisikin ottaa seuraavaksi projektiksi. Olen myös viittä vaille valmis lähihoitja, koulu jäi kesken vain, koska pääsin Amk:hon opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Sillä tarinalla oli karu loppu, selkä sanoi yhteistyösopimuksen irti opiskeltuani kaksi vuotta, jouduin työkyvyttömyyseläkkeelle ja viime kesänä pääsin sairaseläkkeelle. (takana on 6 selkäleikkausta). Mutta mehän ei vähästä hätkähdetä, kun kerran kävelemään päästään. Väliin täytyy vaan ottaa paaaaaljon rauhallisemmin ja toisinaan pystyy jopa nauttimaan elämästä :D

Ne muut aihealueet ois olleet VPK, klassinen musiikki; laulan ja soitan poikkihuilua, ja näyttämötaide ;)