Kyntäminen ei ole ikuista.
”Aina puhutaan siitä, että pohjalta on vaan yksi suunta – ylös, mutta kyllä mun empiirisen tutkimuksen mukaan pohjaa voi kyntää myös vaakasuunnassa.”
Ylempi löytämäni kommentti tuntuu ironisesti kuvaavan vuoden ensimmäistä Turku-viikkoa aika osuvasti. Loppiaisena noin kolme kuukautta vanha luurini päätti ottaa mittaa gravitaatiovoimasta ja ylläripylläri hävisi. Näyttö kauniisti sanottuna pillunpäreinä ja v-käyrä kävi maksimin ulkopuolella. Miten voi ihmisellä olla näin huono tuuri puhelimien kanssa?! Päätin jo että vien isäni Nokian 3310 (siskoni ensimmäinen kännykkä vuodelta 2002). Tekemälläkään ei saa rikki eikä kiinnosta voroja.
150€ omavastuu (taas) ei oikein innosta, mutta googlailun jälkeen olen onnellinen, että on edes se vakuutus. Apple on suuressa viisaudessaan näihin uusiin malleihin laittanut, että lasi ja näyttö on jotenkin vammaisesti liimattu yhteen, jolloin jos lasi hajoaa, koko näyttö jouduntaan laittamaan uusiksi. Ja koska 5c on niin uusi Suomessa, vaihto maksaa 250€ (vrt. 4S 119€)?! Eikä joka paikka edes pysty vaihtamaan, koska uusia näyttöjä on hyvin rajallisesti saatavilla (luonnollisesti se 5 lasi/näyttö ei mene tähän malliin). Voi tätä raivon määrää.
Koulukaan ei alkanut ihan auvoisissa tunnelmissa. Kamalia kursseja on liikaa, jouduin jättämään yhden syvärikurssin pois koska aika ei yksinkertaisesti riitä, enkä ole vieläkään ehtinyt tekemään palautusesseitä Englantiin. Kolme päivää ollut koulussa ja ahdistaaaaa. (Onneksi mulla on yksi superkiva viestinnän kurssi, jotain valoa tähän periodiin, joka jo nyt tuntuu pitkältä kuin nälkävuosi.) Lisäksi unirytmi ei ole korjaantunut, ja joka päivä koulu on alkanut 8.30, joten viikko n. viiden tunni yöunilla alkaa näyttämään jälkensä.
Kaikki tuntui kulminoituvan tän päivän junamatkaan. Olin myöhässä, mutta ehdin juuri ostaa junalipun automaatista sekä juosta siihen junaan. Lopulta sain raahattua itseni matkalaukun kanssa junan toisesta päästä omalle paikalleni hikisenä ja hengästyneenä vain todetakseni, että se saatanan junalippu oli jäänyt jonnekin aseman ja junan välille.
Epätoivon ja kiukun määrää ei varmasti tarvitse enää kuvailla. Ei myöskään tarvinnut edes yrittää vääntää tekoitkua, kun konnarille selitin kyyneleet valuen ja alahuuli väpättäen, että lippu on kadonnut. Ja konnari vastasi:
”Onks sulla sitä kuittia? Ai ei? No mutta, näitä sattuu, muista sit ens kerralla ottaa kuitti kans. Ootko muuten kunnossa? Kyllä asiat aina järjestyy, ei maailma tälläsiin kaadu.”
Itku jatkui, mutta ilosta. En vähään aikaan ole tuntenut itseäni näin onnekkaaksi ja nöyräksi, muuta en osannut sanoa kuin kiitos sydämeni pohjasta, toivottavasti se näkyi surkeasta naamastani. Onneksi tällaisia helmia löytyy vielä! (En myöskään sano hetkeen yhtään pahaa sanaa vr:stä!) Kyllä se kyntäminen jossain välissä ainakin helpottuu!
(Ja kyllä tähän viikkoon on hyviäkin juttuja mahtunut. Tiistaina tein ruokaa ja Aku tuli extempore syömään, silläkin oli ollu epäonnea omaisuuden kanssa jaettu murhe on aina puolet pienempi. Ja kaikki ne muut siistit rakkaat tyypit ja ihmiset, joita on ollu järjetön ikävä ja joita oli ihana nähdä. Eli ihan hyvin kaikki on. Materian hajoaminen harmittaa hetken, mutta noista siisteistä tyypistä jää hyvät jäljet pitkäksi aikaa.)