Ensimmäisen viikon ryöpytys – check!
Ensimmäinen viikko on ohi, ja selvisin hengissä. Lähtö viime sunnuntaina sujui yllättävän kivuttomasti, en itkenyt silmiä päästäni (johtuen varmaan siitä, etten ole aamuihminen ja kentällä piti olla 6:30, joten en ollut edes täysin hereillä). Yksin lentäminen vähän jännitti, en varsinaisesti pelkää lentämistä, menen kyllä koneeseen, mutta pienikin heilahdus tai tärinä ja kanssamatkustajat saavat nauttia ninjaliikkeistäni. Välillä kone rytisi reippaasti ja naamastani saattoi nähdä, etten täysin nauttinut olostani. Kone ei kuitenkaan tippunut ja oli ajoissa perillä Manchesterissa. Manchesterista matka jatkui junalla Sheffieldiin. Tiedä mistä aivopierusta johtuen tajunnut ottaa kuvia, mutta täällä on uskomattoman kaunista! En ole koskaan vaeltanut, mutta toivottavasti löydän retkiseuraa päiväretkille kaupunkia ympäröiviin upeisiin maisemiin!
Juna-asemalta pääsin sulavasti (huomioiden kahden matkalaukun raahaamisen perässäni) ”ylioppilaskylään”, jossa oli tutoreita vastassa. Ennen kuin ehdin edes taksista ulos oli kaksi ihmistä ehtinyt kysyä tarvitsenko apua ja että he auttavat laukkujen kantamisessa ja avainten hakemisessa. Täytyy myöntää, että (liian) aikaisen aamun ja monen tunnin matkustamisen jälkeen olin onnellinen, että joku kertoi minne piti mennä ja mitä tehdä seuraavaksi. Saatuani omaisuuten huoneseen ja hetken hengahdettyä seuraava lokaatio oli löytää tuleva (siinä kohtaa vielä mahdollinen) huoneeni. Onneksi taksi tiesi (melkein) minne mennä, ja vietin päivän tutustuen uuteen vuokraisäntääni/kämppikseeni Georgeen. Helpotus oli suunnaton, kun sovimme, että voin muuttaa tänne. Yksi asia vähemmän mitä stressata ja murehtia.
Koko viikko tuntui samaan aikaan todella pitkältä ja kuitenkin olevan hujauksessa ohi. Maanantaina oli ilmoittautuminen orientaatioviikolle ja yleistä hengausta. Tiistaina alkoi varsinainen ohjelma, jonka pääsisältö oli lyhyesti kertoa miljoona eri asiaa yliopistosta. Iltaisin oli yhteisohjelmaa, mm. quiz night, elokuvia ja muutamat kemutkin viikolle mahtui. Keskiviikon ohjelma poikkesi hieman muista, kun kävimme tutustumassa Chatsworth House’en, joka oli huikea ja hulppea ilmestys! Eilen illalla oli viikon päätösillallinen ja afterartyt, joten tämän aamun muuttaminen yhdeksältä aamulla hapotti hieman. Onneksi ehdin tutustua muutamiin ihmisiin vähän paremmin, koska kun en yo-kylässä, en ihan samalla tavalla pääse hengailemaan muiden opiskelijoiden kanssa. Onneksi tulevat kämppikseni opiskelevat myös yliopistossa, joten en ihan täysin eristäydy.
Nyt olen niin sanotusti ”kotona”, eli huoneessa, jossa pidän leiriä. Vuokraisännän/kämppiksen Georgen kanssa kävi tuuri, sillä on luvannut auttaa ihan missä tahansa, liittyi se sitten asumiseen, yliopistoon ym. Hän oli myös pedannut sängyn valmiiksi, ja kyllä, meinaisin itkeä ilosta siinä väsymystilassa. Huoneeni on onneksi siisti, tilava ja valoisa, mutta muu asunto saattaisi kaivata pientä (…) remonttia. Täällä on myös aika kylmä, niin kuin kaikissa muissakin taloissa, mutta George lupasi, että voimme ostaa puoliksi huoneeseeni lisäpatterin niin en jäädy (kuoliaaksi). (Yleisin asia, mitä olen kuullut tämän viikon aikana on, että ”eikö Suomessa olekin kylmä?”. On kyllä, mutta en pidä siitä, eikä siellä ole niin kosteaa kuin täällä, joilloin tuntuu että kylmyys oikeasti menee luihin ja ytimiin asti.) Äidin antama kerrasto on ollut öisin kovassa käytössä. Mutta, minulla huone, joka on mukava, eikä tarvitse miettiä, missä vietän seuraavat neljä kuukautta, joten ehkä tästä selvitään. Ehkä yliopiston asuntola olisi voinut olla viihtyisämpi vaihtoehto (ei kyllä kaikki, huone, jossa majoituin viime viikon, oli aika ankea), mutta tylsänä ja vanhana crumpy cat-ihmisversiona tykkään siitä, ettei meitä ole kuin kolme täällä. Lisäksi molemmat pojat ovat natiiveja, joten pääsen (joudun?) kuulemaan natiivi-englantia ja toivottavasti oppisin jotain.
Eli täällä on kaikki hyvin, vaikka välillä uuvuttikin. Koulu alkaa vasta viikon päästä, joten ensi viikko on vielä aikaa ihmetellä elämää rauhassa.
Ensi viikolla lisää, cheers!
(Ainoa asia, mikä oikeasti harmittaa täälläolossa on se, etten pääse PMMP:n viimeiselle keikalle. Kyllä, niinkin turhalta kuulostava juttu. Paula ja Mira ovat kulkeneet kuulokkeiden ja keikkojen muodossa mukana melkein kymmenen vuotta. Onneksi musiikki jää aina elämään, jos et ole vielä nähnyt uutta versiota Matkalaulusta niin suosittelen lämpimästi!)