Lähden 11 päivän päästä Englantiin, Sheffieldiin vaihto-opiskelemaan. Ensin kolme kuukautta, sitten jouluksi kotiin, ja tammikuussa vielä kuukaudeksi takaisin. Periaatteessa viisi (tällä perusteella tuli apuraha), käytännössä neljä.

”Jännittääkö sua yhtään?!”

Ei oikeastaan, koska en ole vielä edes oikeasti tajunnut, että olen lähdössä. Hetken ehdin maalata mielessäni jo kaikki mahdolliset pirun kuvat seinille ja perua koko homman, kun sain kuulla, ettei minulle tarjotakkaan yliopiston asuntolasta huonetta vaihdon ajaksi (olen ensimmäinnen meidän koulustamme jolle kävi näinkin niheästi). Päivän ehdin asiaa stressata, mutta soitettuani oman koulun vaihtokoordinaattorille, joka oli myös selvinnyt vastaavanlaisesta tilanteesta, päätin itsekin selvitä. Mieli saattaa muuttua paikan päällä, mutta se on sen ajan murhe.

Eniten ehkä ahdistaa ajatus jaetusta asunnosta. Tähän mennessä olen jakanut kotini joko perheen (sitä ei edes mielestäni lasketa), poikaystäväni tai itseni kanssa. Eli ei mitään kokemusta kimppakämpistä. Ja kuten 96% ihmisistä, myös minä tykkään tehdä asiat omalla tavallani. Ehkä kolme kuukautta mene vaikka päällään seisten… Lisäksi minua jännittää uusiin ihmisiin tutustuminen vieraalla kielellä. Oppimisvaikeuksistani johtien en ole kovin varma englanninpuhuja (tämän korjaamiseksi reissuun lähetään), ja vaikka ystäväni ”sä olet yksi sosiaalisimmista ihmisistä ketä tiedän!”-kommentti vilpittömästi lämmittää, olen myös hitaasti lämpenevä. Osaan kyllä olla tilanteissa, joissa en tunne ihmisiä etukäteen ja osaan (melkein aina) käyttäytyä edukseni, mutta kestävempien ihmissuhteiden luomiseen menee tovi.

Mutta näitä lähden haastamaan. Ja ensimmäinen pätkä on vain kolme kuukautta (paikan päällä voi olla ”vain” tilalla ”vieläkö kolme kuukautta?!”).

En osaa vielä edes kuvitella itseäni lentokentällä (itkemässä silmiä päästäni), mutta lähdössä ollaan. Ei kämppää, ei tuttuja ihmisiä mukana, ei oikeastaan mitään käsitystä mistään, mutta mentävä on, koska muuten sättisin itseäni koko loppuelämän pelkuriksi.