Viikon päästä kotona
Oltiin perjantaina Hildegardin kanssa päiväretkellä Yorkissa. Mielettömän kaunis kaupunki! Kun astuttiin bussista ulos, ei voinut kuin hymyillä, tiedä mikä taika mestassa oli, mutta tuntui kotoisalta. Päivä oli muuten onnistunut, mutta takaisinpaluu ei sujunut ihan niin kuin Strömsössä. Odotimme bussia pysäkille, jonka piti viedä meidät Leedsiin, jossa olisi puolen tunnin odotus ja vaihto Sheffieldiin vievään bussiin. Odotimme tovin eikä bussia kuulunut. Lopulta pysäkille saapui Leedsiin menevä bussi, mutta firma ei vaikuttanut ihan oikealta. Kysyimme kuskilta oliko tämä oikea bussi, tutkaili lippujamme hetken ja totesi, että sinne hän on jokatapuksessa menossa, hypätkää kyytiin.
Ensin olimme että wau. Mutta, note to yourself: odota aina, aina, sitä bussia (ja firmaa), johon olet lipun ostanut. Bussi, johon hyppäsimme, kiersi kaiken maailman kinttupolkuja, eikä reitti ollut todellakaan sama, jota tulimme. Kello alkoi uhkaavasti myös näyttää vaihtobussin lähtöaikaa. Siinä kohtaa, kun näimme edessämme noin kolmen kilometrin autojonon ja peltikolarin (onneksi ei ketään ollut sattunut), tajuttiin, että tää peli oli nyt menetty. Muuten paluulla ei olisi ollut niin kiire, mutta olin luvannut mennä Patrickin kanssa Elenan kuoroesitystä ja mulla oli luonnolliset liput itselläni, joten Sheffieldiin oli päästävä. Paniikkipuhelu Patrickille, joka selvitti meille ensimmäiset junat Leedsista Sheffieldiin. Missattiin vaihtobussi viidellä minuutilla, joten munaravia juna-asemalle, hirveällä kiirellä lippujen ostaminen (täällä ei pääse laiturialueelle ilman lippua), ja luojan kiitos juna oli sen verran myöhässä, että ehdittiin siihen. Nyt jo naurattaa koko sekoilu, perjantaina ei niinkään, mutta Hildegardia lainaten: ”Ainakin on jotain kerrottavaa!”
Eilen oli Elenan ja hänen kämppiksensä yhteissynttärit, joihin päätettiin Patrickin kanssa tehdät kakku, tai kakut, koska yksihän ei riitä. Ilman mittaa tai sähkövatkainta ja välillä muutaman sananvaihdon jälkeen lopputulos oli punaviinisuklaakakku, joka sai paljon kehuja juhlakansalta (osa myönsi avoimesti, että heillä oli omat epäilyksensä). Teemana oli Harry Potter. En ole kovin suuri teemajuhlien ystävä, joten päätin olla jästi, jolloin pääsin helpolla. Olin kuulemma tylsä, mutta voin elää sen kanssa.
Ilta oli hauska ja jatkui suhteellisen pitkään, tänä aamuna olo oli sen mukainen. Kävimme aamupalalla Patrickin, Elenan ja Elenan veljen kanssa, jonka jälkeen pesiydyimme Patrickin kanssa olohuoneeseen tuijottamaan Bigbang theorya. Mulla elämä alkoi jo voittamaan, Patrick kuulemma kärsii ”toisesta aallosta”.
Tämän viikonlopun projektina on ollut kaksi presista, joista toinen on huomenna ja toinen tiistaina. Sanoja on yhteensä nolla, mutta viimein keksin huomiselle aiheen. Uskon hymyn ja hymyilemisen voimaan, joten huomenna jutellaan teemasta ”smiling in intercultural communication”. Menee todennäköisesti päin prinkkalaa, mutta sitä voi miettiä huomenna.
Viikon päästä olen kotona. Jos joku olisi sanonut ekan viikon jälkeen, ettet halua lopussa ihan vielä lähteä, olisin todennäköisesti nauranut päin naamaa. Mutta: saisko olla vielä yhden viikon? Vaikka tuunkin tammikuussa vielä kahdeksi viikoksi takaisin, ei se oo ihan sama asia. Vielä vähän aikaa? Vaikka on ikävä kotipuolen kaikkia tyyppejä, myös näitä tulee ikävä. Varsinainen käännös, mutta ehkä on parempi näin, koska silloin voi miettiä, että on oikeasti ollut hyvä reissu, kun ei ihan vielä malttaisi lähteä. Mutta onneksi on viikko!