Ihminen välissä, avaa.
Minua on aina kiinnostanut ihmisten välisessä kommunikoinnissa se kohtaamisen hetki, se jolloin oikeasti ymmärtää toista. Siihen ei aina tarvita edes sanoja. Joskus jopa pelkkä katse riittää kertomaan että toinen on hyvä juuri sellaisena. Tässä kohtaa voidaan tietenkin puhua energioiden vaihdosta.
Mutta minulle se on osa kommunikointia.
Syksyllä opintojen myötä olen kuunnellut mielenkiintoisia luentoja ja kohdannut paljon uusia, erilaisia ihmisiä ja täysin uuden kaupungin. Monta uutta persoonaa ja monta uutta elämäntarinaa on taas kiedottu omani ympärille. Samalla olen käynyt läpi paljon mennyttä elämääni, sitä miten olen tähän hetkeen päätynyt ja kenen kanssa kulkenut matkaani.
Sana kommunikaatio on käännös latinankielen sanasta communicare ja tarkoittaa yhteiseksi tekemistä.
Harva meistä on ajatustenlukija. Olen koko syksyn miettinyt ihmisten välistä kommunikaatiota, tai oikeastaan koko elämäni. Sekä uusien tuttavuuksieni että vanhojen ystävieni kanssa olen huomannut pientä kommunikoinnin ongelmaa. Uusissa tilanteissa tapahtuu pakostin alkukangertelua ja väärinymmärryksiä; opitaan toisesta ihmisestä ja tämän elämästä. Yritetään ns. saada kuva toisesta henkilöstä. Tässä ollaan hyvin herkällä maaperällä ja jokin väärinymmärrys saattaa pilata orastavan ystävyyden alkuunsa.
Ajatukset luovat tilanteen ympärillemme. Sillä on väliä, miten itse menemme tilanteeseen ja minkälaisen energian luomme itsemme ympärille.
Miten sitten kun kyseessä on ihminen, jonka olet tuntenut jo kauemmin? Olen kokenut eräänlaista stressiä siitä, miten uusi ja vanha maailmani synkronisoituisivat mahdollisimman sujuvasti. Se ei tietenkään ole mennyt niinkuin Strömsössä. Kun ei enää ole läsnä toisen jokapäiväisessä elämässä voi helposti kärpäsestä tulla härkä ja härästä vähintäänkin elefantti keskelle huonetta.
Kommunikointi on kaksisuuntainenmielialahäiriö
Kommunikoinnin eräs ongelma on; ”kaikki mikä voidaan ymmärtää väärin, ymmärretään väärin”
Jos kukaan ei soita takaisin vaikka sovittiin että nähdään? Ei laita edes viestiä? Se antaa kuvan välinpitämättömyydestä,
vaikka eihän sitä voi tietää jos
toinen on vaikka hävittänyt puhelimensa.
Taas, oletus.
Olen huomannut yhä useammin miettiväni sitä, miten väärinkäsitykset syntyvät?
Missä kohtaa kohtaamista tilanne alkaa luisua käsistä vain kadotakseen pimeään ymmärtämättömyyden kuiluun? Mikä aiheuttaa sen, että otamme toisen ihmisen osana omaa maailmaamme, emmekä osana hänen omaa maailmaansa? Jonkin uuden asian vertaamista itselle tuttuun vastaavan asiaan on kuitenkin täysin luonnollista.
Mikään ei ole elämässä pysyvämpää kuin muutos.
Tehdään siis päätelmä, oletus. Sitten kysellään lisää, tutustutaan. Mitä jos kohtaamisen punainen lanka katkeaa heti päätelmän ja oletuksen tekemisen jälkeen? Ei kysytä lisää, ei haluta ymmärtää. Ei ole aikaa ymmärtää. Koska on jo saanut mielestään kuvan tietystä ihmisestä. Oletetaan automaattisesti henkilön olevan tietynlainen jos hän tekee asioita tietyllä tavalla. Tai jos hän on tehnyt tietyllä tavalla vaikka vuosi sitten. Miten paljon sitä toisen maailma voikaan muuttua vuodessa?
Tätä voisi verrata siihen, ettei työelämässä ota uusia ideoita vastaan, vaan tekee asiat ”niinkuin ne on tehty tähänkin asti”.
On olemassa sanonta, että toisessa ihmisessä ärsyttää ne asiat, jotka ärsyttävät myös itsessä.
Maailmaa katsotaan omien linssien läpi, jokainen oman päänsä sisältä. Tästä herääkin kysymys:
Mistä tietää peilaako tilanteessa omia tunteitaan vai jotain todella olemassa olevaa?
Miten voi syyllistää toista, jos näkee itse väärin?
Kommunikoida toisen kanssa.
Mietitäänpä yleensäkin väärinymmärryksiä. Miten ne syntyvät? Jos jakaa saman kielen, samanlaisen huumorin, samanlaisen menneisyyden, samanlaiset ystävät. Ja silti. Kyseessä on kaksi täysin eri ihmistä. Kaksi jatkuvassa muutoksessa elävää ihmistä. Miten he kohtaavat? Miten he näkevät maailmansa, tai toisen ihmisen maailman? Tehdäänkö oletuksia? Keskustelemalla ja kysymällä voidaan niin moni asia selvittää, mutta miksi niin ei tehdä? Miten kohdata toinen ihminen sellaisenaan, kokonaisena? Ilman, että yrittää väkisin täyttää aukkoja?
Milloin olet kysynyt siltä uudelta tuttavalta tai vanhalta ystävältä mitä hänen elämässään on viime aikoina tapahtunut?
Ja milloin olet oikeasti kertonut kuulumisesi?
Milloin olet kuunnellut?
