Helsingin Sanomat ilmensi 8.6. julkaistulla artikkelillaan suomalaisten maanisdepressiivistä suhtautumista ruokaan. Jutun lukeminen herätti tyypillisen suomalaisen tarkastelemaan perheen piknik- ja mökkireissua lajityypilleen ominaisella bakteeri- ja vaarakeskeisellä otteella. Ja valppaana on oltava muuallakin kuin reissun päällä! Lisäaineähky ja piilosokerin aiheuttama elinikäinen vamma uhkaavat oman keittiönpöydän ääressä.  Onko tämä kaikki ihan tervettä? Mitä proteiinien himopäinen mättäminen tai erilaisten ruoka-aineiden terveysvaikutusten jatkuva syynääminen kertovat? Ainakin sen, ettei ruoan rooli nautintoa tuottavana, kulttuurisena elämyksenä ole vahva, tuskin edes hengissä. Tämä intohimottomuuden puute on tunnusomaista suomalaisten elämässä.

Intohimon vieraus ja sen vieroksunta tuli edellisen kerran esiin pääministeri Sipilän kerrottua ministerisalkkujen jaettavan kunkin ministerin oman intohimon mukaan. Syntyi naurua ja pitkiä katseita. Asialle ei naureskeltu ainoastaan kyynisyydessä tervattujen politiikantoimittajien keskuudessa, vaan myös tavan ihmiset vähättelivät ajatusta. Ettäkö intohimo määrittäisi ihmisen elämän valintoja! Kuinka masentavaa, etteivät edes oman puolueen edustajat voi uhrata ymmärrystä tälle ajatukselle.

Intohimottomuus leimaa vahvasti suomalaisten arkea. Ihmistä, joka julistaa intohimoista rakkauttaan puolisoaan kohtaan katsotaan kulmien alta ja käytöstä arvostellaan kahvipöydissä. Ylen pääjohtajana olleessaan Mikael Jungneria kehotettiin keskittymään työtekoon, rakastumisen kiihdyttämän tunteilun sijaan.

Julkista keskustelua leimaa loputon puhe työn kuormittavuudesta, työuupumuksesta ja istumatyön aiheuttamasta kivuliaasta kuolemasta. Mutta missä on puhe intohimosta työtä kohtaan? Ilosta, jonka menestyminen ja yhteiset onnistumisen synnyttävät? Ilo siitä, että työyhteisö puskee intohimoisesti kohti yhteistä päämäärää?

Miksi intohimottomuudesta pitäisi olla kiinnostunut? Voidaan toki jatkaa latteaa arkea, jolle järjestelmä- ja suorituskeskeinen ajattelutapa antaa harmaan laimeat puitteet. Mutta minkälainen olisi tämän päivän Suomi ilman ihmisiä, joiden intohimo olisi päässyt valloilleen? Kovin erilainen. Ilman intohimoa ei olisi syntynyt Seitsemää veljestä, Finlandiaa tai Schjerfbeckin Toipilasta. Jokainen näistä on intohimon tuote, joka on muuttanut Suomea ja suomalaista identiteettiä. Tuote, joka on syntynyt kun ihminen on pohtinut mikä sytyttää oman sielunsa ja minkä tekeminen saa todellisen intohimon valloilleen. Ei intohimoa löydy kymmenen käskyn, THL:n terveyspyramidin ja sukulaisten odotusten jälkeen jäävään hengitystilaan. Se löytyy vain ihmisen omasta päästä, sydämestä ja sielusta.

Suomi taantuu lopullisesti, jollei talouskurjimuksen rinnalle löydetä jotain uutta. Olisi aika tehdä työtä intohimojen toteuttamisen puolesta, kieltojen, ohjeiden ja varottelujen sijaan. Odotan lehtijuttuja, joissa kerrotaan riemusta, jota ystävien kesken pidetty kesäpiknik synnyttää. Tai miltä näyttäisi artikkeli intohimoisista kesäretkeilijöistä, jotka pakkaavat auton täyteen pientä hyvää ja suuntaavat Suomen suveen stereot pauhaten? Olisi intohimoa, jotain mistä nauttia.