Vitun Cheek
Katsoin eilen Yleltä Cheekistä kertovan dokumentin Jare vs. Cheek. Somen mukaan valtaosa katsojista paheksui artistin kielenkäyttöä. Lähinnä Cheek on saanut huutia v-sanan käytöstä. Itse pidin sitä piristävänä.
Suomessa harvalla julkisuuden henkilöllä on varaa palkata sellaista henkilökuntaa, joka rakenteisi täysin keinotekoisesti viihdepersoonan imagon. Toki joku tunnettu henkilö saattaa kasvotusten paljastua toisenlaiseksi, millaiseksi olen hänet julkisuuden kautta ymmärtänyt. Pääasiassa menestyneet tähdet ovat toimittajille mukavia ja kohteliaita.
Pinnallisimmissa ihmis- ja työsuhteissa kohteliasuus on tietenkin kantava voimavara. Ei ole kohteliasta kiukutella kollegalle kuin teini äidilleen. Samoin toimittajien ja julkkisten haastattelutilanteet hoidetaan yleensä kohteliaan hyvässä hengessä. Usein on parempi niin, mutta joissain tapauksissa juttu jää vähän pinnalliseksi. On mielenkiintoisempaa, jos vaikkapa kuvaustilanteessa tapahtuu jotain odottamatonta. Aikataulut muuttuvat, kuvauspaikka ei toimi tai varattu vaate ei istu haastateltavalle. Tällöin tyypistä näkee usein jotain sellaista, jota tähti ei halua itsestään näyttää. Ärtymystä, kärsimättömyyttä joskus peitettyä kiukkuakin.
Tein Cheekistä ensimmäisen isomman jutun aikakauslehteen aikaa ennen Vain elämää -ohjelmaa. Minulle jäi kuva rennosta ja hymyilevästä tyypistä. En kuitenkaan ajatellut, että tässäpä oikea kiiltokuvapoika.
Seuraavan kerran tein hänestä isompaa juttua ennen jäähallikeikkoja. Tuolloin mies oli yhtä hymyä: pyöritteli päätään vähän epäuskoisenakin kaikelle tapahtuneelle ja naureskeli pinnalliselle puolelleen. En kuitenkaan silloinkaan ajatellut, että tässäpä nyt oikea unelmavävy. Supertähti kyllä, mutta ei kiiltokuvapoika.
Olen nähnyt Cheekin myös muutaman kerran hermostuneena – kerran jopa suuttuneena. Yksi laini on jäänyt minulle erityisesti mieleeen. Ennen lauantain Olympiastadionin keikkaa satoi kaatamalla. Menin tekemään Jaresta lyhyttä haastattelua ennen konserttia. Haastattelupaikalle kuljettiin ulkokautta – promoottori kuljetti minut lehdistötilaan sateenvarjon alla. Silti valuin vettä, kun astuin huoneeseen, jossa Jare istui.
Sataaks siellä noin vitusti?
Niin Chekkonen totesi ensimmäisenä uitetun koiran (eli minut) nähdessään. Minulle tuli rento fiilis. Sama jannu se oli kuin aikaisemminkin, vaikka olikin myynyt Stadionin pari kertaa täyteen.
Yleensä dokumentissa pitäisi piirtää kohteestaan tarkempi kuva, tuoda yleisön tietoisuuteen jotain enemmän. Tätä taustaa vasten minusta olisi siis ollut omituista, jos dokumentin Cheek ei olisi kiroillut – kiroileehan hän puolitutun toimittajan seurassakin. En sano, että kiroilu olisi hyvätapaista. Ja toki asia on esillä olevan idolin hyvä tiedostaa. Mutta olisihan dokkari ollut vitun paljon tylsempi, jos Cheek olisi alkanut aina kameran läsnäollessa varoa sanomisiaan.
Täällä fiiliksiä Cheekin Olympiastadionin keikasta.
Dokumentti nähtävissä Yle Areenassa
Kuva: A-lehdet/Lasse Lecklin