Äitiys ja laihdutus (sekä syyllisyys)
Varoitus: Suosittelen niitä, joille imettävän äidin laihduttaminen/painontarkkailu on punainen vaate, lopettamaan lukemisen tähän paikkaan.
Sillä pari viikkoa sitten (ristiäiskuvia katsellessa) päätin, että nyt loppuu tämä, miten sen muotoilisin – pehmoilu. Tosiasia nimittäin oli nimittäin se, että keräsin ennen raskautta jokusen verran lisäkiloja. Nyt ne kilot+raskauskilot ovat sen verran läsnä jokapäiväisessä arjessa, eikä olo sen puolesta kovin hääppöinen. Tiedetään. Seitsemän viikkoa synnytyksestä (jolloin päätin, että asialle on tehtävä jotakin) ei ole vielä aika eikä mikään, mutta aikaisempien vauvojen perusteella osasin arvioida, että ristäisten aikaan olevat ylimääräiset kilot ovat niitä hikisemmin pudotettavia. Nyt niitä on enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Ei. Eikä kyse ole siitä, että havittelisin päästä XXXS-kokoiseksi tai edes superkiinteäksi fitnessmimmiksi. Normaalipainoni (olen 163cm) on 58 kiloa +/- 1kg, riippuen siitä, miten stressaava viikko tai kuukausi on takana. Olen järkeillyt, että tämä paino (58kg) on sellainen, jonka pystyn pitämään, vaikka joskus en söisi niin tarkasti. Pääsääntöisesti arkena minun täytyy olla kuitenkin tarkka, muuten kiloja kertyy heti useampi. Urheilen aina myös useamman kerran viikossa ihan myös pääkopan vuoksi. Mutta pienoisella itsekurilla (ja pienehköllä stressaamisella) pystyin tämän painon suht kauan pitämään. Tuossa painossa en ole varsinaisesti hoikka, ennemmin ehkä muodokas. Pienempi paino vaatisi minulta jatkuvaa säätämistä, todella tarkkaa ruokailua ja liikuntaa. Siihen en halua enää palata.
Ennen raskautta lisäkiloja kertyä, kun puolisoni lähti puoleksi vuodeksi työhommiin Siperiaan ( luit oikein: Siperiaan). Koska jouduin työn takia pyytämään lapsille lastenvahteja, en tohtinut pyytää ketään meille enää siksi aikaa, että pääsen treenaamaan. Tuntui myös, että minun piti olla iltaisin enemmän läsnä lasten kanssa (kun toista huomionjakajaa ei ollut), joten tein töitä (joita normaalisti tein iltaisin) öisin. Jotta pysyin hereillä, vedin öisin sokeriöverit, sillä pienessä sokerihumalassa kirjoitan paremmin.
Koska tosiaan suhteeni ruokaan ei ole aina ollut ihan ongelmaton, päätin että viimeisimmän raskauden ja vauvani kohdalla teen kaiken täydellisesti. Eli. Olen tasapainoinen äiti, joka ei stressaa raskauskiloista, sillä niihinhän on maailman paras syy. Äitiyslomalla elän arkea vain ja ainoastaan lasten ehdoilla, sillä olenhan viimeistä kertaa ns. kotiäitinä. Olenkin siis syönyt päivällisellä lasten kanssa samaa makaronilaatikkoa ja lasangea kuin muukin perhe. Pullakahvitellut vieraiden kanssa, joita varsinkin ensimmäisen kuukauden ajan kävi useammat viikossa. Imettänyt toki myös. Tehnyt reippaita vaunulenkkejä lähes joka päivä ja ulkoillut lasten kanssa. Työntänyt pois ajatusta, että mulla ei kyllä ole tän rellukan kanssa nyt kovin kiva fiilis. Olen siis yrittänyt toteuttaa ole itsellesi armollinen/ lapset ovat vain kerran pieniä/anna itsellesi aikaa (ja mitä näitä nyt on) -fraaseja. Kun synnytyksestä oli kulunut kaksi viikkoa, ajattelin hetken aikaa tämän todella toimivan.
1 vko 2 päivää synnytyksestä: 68,7kg (taustalla tyylikäs aamukaaos)
2 viikkoa 2 päivää synnytyksestä: 66,8 kg
Kiloja tippui viikon aikana kaksi lähes huomaamatta. Ajattelin tehdä tästä oikein blogipostauksen, että näin iisisti raskauskilot voivat tippua. Päätin ottaaa joka viikko kuvan ja aamupainon, muuten en antaisi itseni ajatella koko asiaa.
Kun synnytyksestä oli kulunut kolme viikkoa kiloja oli tullut yksi lisää. Tämän jälkeen paino pysyi viikko toisensa jälkeen samassa lukemassa. Lopetin kuvaamisen.
Jälkitarkastuksesssa sain liikuntaluvan ja päätin, että nyt on lupa tiukentaa. Palasin nöyränä siis kolme viikkoa sitten vanhojen oppien pariin, jolla olen aikaa ennen Siperiaa elänyt. Vaihdoin toisen lämpimän aterian isoon rahkaan tai smoothieseen. Lopetin arkena pastojen ja makaronilaatikoiden syömisen. Aloitin 70 päivän karkkilakon. Päätin, että jumppaan vauvan päiväunien aikaan kaksi kertaa viikossa. Kerran viikossa yritän päästä salille. Lisäksi olen jatkanut vaunulenkkejä ja ulkoilua lasten kanssa normaalisti.
Viime viikonloppuna, kaksi viikkoa ”arkeen paluun” jälkeen, kiloja oli tippunut kolme (ylin kuva). Olo on astetta parempi ja hieman energisempi. Pätkittäisten yöunien ja osa-aikaisen yksinhuoltajuuden takia en voi sanoa olevan superenerginen, mutta kuten totesin astetta energisempi.
Kolmen lapsen osa-aikaisena yksinhuoltajana oman treeniajan saaminen ei ole helppoa, kun puoliso on poissa. Jos se joskus onnistuu, tunnen kuitenin syyllisyyttä. Lisäksi ihmettelen itseäni, miksi tunnen syyllisyyttä, kun syön välillä muuta ruokaa kuin lapset?
Koska yritän järkeistää tätä järjetöntä syyllisyyden tunnetta, listasin kaikki asiat joista voin aiheen tiimoilta syyllistyä.
Miksi laihduttaminen aiheuttaa minulle syyllisyyden tunteen?
1. Ensinnäkin siksi, että perheessämme on nyt kouluikäinen tyttö, joka saattaa tarkkailla äidin syömisiä tai syömättä jättämisiä. Miten hän reagoi, jos syön päivällisellä muuta ruokaa kuin muu perhe? Saako hän kotoa nyt sen vääränlaisen naisenmallin?
2. Kolmelle lapselle huomion antaminen vaatii entistä enemmän aikaa.Vauvan nukkuessa minun pitäisi pyrkiä antamaan yksilöllistä huomiota jumppaamisen sijaan vanhemmille lapsille. Tai ainakin siivota/pyykätä/maksaa laskuja/tehdä töitä jne.
3. Maidontulo loppuu tai sen laatu heikkenee, jos äiti laihduttaa. Kuona-aineet imeytyvät äidinmaidon kautta vauvaan.
4. Äitiysvapaa pitää pyhittää vauvalle. Kiloja ehtii pudottaa myöhemminkin.
Äidin puolustus omaa syyllistämistä vastaan (järjetön lause)
1. Lasten harrastusten takia päivällisen syöminen joka päivä yhdessä ei tavoitteesta huolimatta aina onnistu. Jollain on nälkä heti päiväkodin/koulun jälkeen, toinen tulee kotiin treenien jälkeen vasta puoli kahdeksalta ja syö silloin. Kun olemme yhtäaikaa ruokapöydässä, kumpaakaan vanhemmista lapsista ei ole päivällispöydässä kiinnostanut pätkääkään, onko äiti jo syönyt tai ottaako äiti riisiä paljon/vähän/ei ollenkaan.
2. Olen rytmittänyt kaksi jumppakertaa kotona niin, että kun hilaan vauvan päiväunille, isommat lapset saavat käyttää tunnin padiaikaansa.Tosin jumppaaminen saattaa joinakin päivinä onnistua vasta kolmannella yrittämällä, kun vauva on päättänyt herätä ensimmäisen kerran, kun vedän ensimmäistä lenkkaria jalkaan, toisen kerran kun olen lataamassa youtubesta sopivaa humppaa. Joskus olen sitten siirtänyt humpat suosiolla seuraavaan päivään.
3. Jälkitarkastuksen tehnyt lääkäri sanoi, että huonojen hiilareiden rajoittaminen ei kenenkään maidontuloa heikennä. Kunhan ei jätä syömättä. Maitoa on riittänyt kuten kolme viikkoa sittenkin.
4. Olen aina miettinyt, että milloin tämä myöhemminkin on. Eläkkeellä? Kun lapset ovat muuttaneet kotoa? Kun palaan töihin stressi ja säätäminen moninkertaisuu. Siinä pelkkä normaaliapainoisena pysyminen tällaiselle pehmeyteen taipuvalle tyypille on tarpeeksi haastavaa.
Toki ymmärrän, että oma syyllistymiseni liittyy isommassa kuvassa normeihin, lähinnä yleisiin ajatuksiin siitä, millainen hyvä äiti on. Kutakuinkin kai yleinen mielipide tiivistyy ajatukseen: Hyvä äiti voi hyvin, mutta ei lasten ehdoilla. Tasapainoilen tämän ajatuksen ja oman dieettailun välissä ja kerron tammikussa kuinka kävi.
Oletteko muut tunteneet huonoa omatuntoa elämäntapamuutoksesta vauva-aikaan/lasten ollessa pieniä? Miten ympärillä olevat ihmiset ovat suhtautuneet: kannustaneet vai toppuutelleet?
Rennompaa viikonloppua!