Anssi Kela ja pakolaiskriisistä
Pakolaiskriisi on lävähtänyt silmiemme eteen. Itse olen hakenut oikeita sanoja kirjoittaa aiheesta. Toivottomuus on välillä kuvien ja ihmisten tarinoiden edessä niin musertavaa, että kuvottaa. Onneksi turvapaikanhakijoista (ja rasisimista) on kirjoitettu myös paljon paljon järkevää. Niin myös täällä Lilyssä.
Julkimoista Anssi Kela tiivisti hyvin omilla Facebook-sivuillaan myös minun tuntoni. Hän on kahden tyttären isä, joista nuorempi 2-vuotias. Kela kertoo, että isäksi tultuaan yksi hänen suurimmista peloistaan on ollut, että lapsi joutuisi liian aikaisin kohtaamaan maailman pahuuden.
”Hymyilin riemusta huudahtelevalle tytölleni, mutta mieleni heijasti hänen kasvoilleen kuvia Välimeren rantahiekalla lojuvista elottomista lapsista. Häiritsevin ajatus oli se, että meressä voisi olla hän. On pelkkää sattumaa, että vietin kaunista syyspäivää lapseni kanssa trampoliinilla, enkä liian täyteen ahdetulla pakolaispaatilla Välimeren aalloilla. Minä en ole tehnyt mitään ansaitakseni asuinpaikan yhdessä maailman rauhallisimmista ja rikkaimmista maista. Pelkkää tuuria. Se, että tyttöni silmissä asuu pelon sijasta ilo, ei ole minun vanhemmuuteni voimannäyte, vaan satumaista onnea. Onnellista sattumaa”, Kela kirjoittaa.
Jälkiviisaana on helppo sanoa, että EU:n(kin) olisi pitänyt varautua pakolaistilanteeseen jo aikaisemmin. Syyrian sota on jatkunut jo yli neljä vuotta ja sen naapurimaiden pakolaiskiintiöt ovat olleet jo pitkään täynnä. Rajanaapurissa Jordaniassa on arviolta puoli miljoonaa syyrialaista pakolaista. Libanonissa miljoona. Turkki (jossa pakolaisia on kaksi miljoonaa) ilmoitti suoraan, että seuraava pakolaisvirta ohjataan Eurooppaan. Sitä todellisuutta elämme nyt. Ja sanoisinko, että se on meille ihan oikein. Globaalissa maailmassa emme voi yksilöinä olla enää pelkkiä vapaamatkustajia. Makrotasolla EU:n ja Yhdysvaltojen on pakko alkaa osallistua voimakkaammin Syyrian sodan ratkaisemiseen ja Isisin hirmuvallan kitkemiseen. Mikrotasolla jokainen voisi miettiä omaa asennettaan.
Tunnen huonoa omatuntoa siitä, että pitikö tässä(kin) kriisissä hädän tulla näin lähelle ja tällaisten kuvien kautta, että todella menetän yöuneni. Tuntuu väärältä (ja samalla helvetin etuoikeutetulta) edes yrittää nauttia aurinkoisista äitiysloman päivistä, kun lapsia ja vanhempia hukkuu Välimereen. Kun tyttäreni tarttuu sormeeni, jonkun toisen vanhemman ote lipeää mustilla aalloilla omastaan. Kuten Kela kirjoitti, minun onneni on pelkkää onnellista sattumaa.
En ole naiivi: tietysti turvapaikanhakijoiden ja mahdollisesti tulevien kansalaisten kohdalla on pakko miettiä myös taloudellista puolta. Mutta ennen suoraa tuomistemista (rasismia), näille ihmisille tulisi antaa myös mahdollisuus. Vaikka olo on toivoton, yritetään silti toimia. Lahjoitin aamulla viikonlopun ”karkkirahat” parempiin suihin. Auttavista järjestöistä löytyy lista Kelan postauksesta. Myös kerätyt kirpparikamat lähtevät vastaanottokeskukseen. Vauvan pienimmät vaatteet lähtevät eteenpäin. Toivottavasti jollekin pikkutytölle, jolla on edessä onnellinen tulevaisuus.
Haastan kaikki muutkin mukaan tänä viikonloppuna auttamaan omalla tavallaan. Nyt on kyse elämästä ja kuolemasta.
Lisää lukemista aiheesta: Kollegani Liisa Talvitie ja kuvaaja Timo Pyykkö tekivät viime viikolla reportaasia Kreikasta. Kannattaa lukea.
Kuva yllä: Jaakko Jaskari