Ensimmäinen viikko kolmen lapsen yksinhuoltajana on takana. Ja ehkä voisin samantien lopettaa yksinhuoltaja-sanan käytön tällaisessa semisarkastisessa yhteydessä, sillä arvostan tämän(kin) viikon jälkeen oikeita yksinhuoltajia nääääin paljon. Tosin heillä on vapaat jokatoiset viikonloput, toisin kun meillä. Reissumiesten vaimoilla.

Mieheni on tehnyt työnsä puolesta (ennen kolmatta lastakin) pidempikin komennuksia, joten arki yksin lasten kanssa ei tullut yllätyksenä. Tosin muutamat tilanteet kahden lapsen ja yhden vauvan kanssa tulivat. Hyvästä ennakoinnista ja aikatauluttamisesta huolimatta. Minulta vaaditaan tämän remmin kanssa nyt ihan todella 24/7 täyttä äksöniä. Ensimmäisen viikon aikana sisäistettyä:

* Kesken päivän ei kannata istahtaa muuta kuin imettämään (muuten tulee välikuolema, johon ei ole missään tilanteessa varaa). Paitsi täällä anoppilassa, jossa ehtii jopa taas blogatakin.

Tänään on mieheni syntymäpäivä. Varsinkin tällaisina päivinä (tietysti niiden ziljoonien hetkein lisäksi kun kaikki kolme lasta tarvitsevat samaan aikaan äitiä) tulee mietyttyä, että onko erossaolossa mitään jiitä. Yritän silloin miettiä reissuleskeyden hyviä puolia:

* Voin tehdä kotitöitä omalla tyylilläni. Tämä tarkoittaa meikäläisen tapauksessa, että voin heitellä astiat astianpesukoneeseen mitä villeimmässä  järjestyksessä. Tai jättää pestyt pyykit yöksi koneeseen, jotta voin pestä samat pyykit aamulla taas uudelleen. 

* Ei tartte sheivata säärikarvoja

* Voi hyvällä omallatunnolla somettaa/lukea lehtiä/kirjoja/katsoa sadatta kertaa frendejä iltaisin (tai siis joskus saatoin, nyt tavoitteena on pestä hampaat edes joka kolmas ilta).

* Kun mies lopulta tulee kotiin, niin toisen läsnäolosta on niiiiiin kiitollinen. Tietenkin sen jälkeen, kun ollaan vähä tapeltu siitä, että miks pyykit on kolmatta yötä peräkkäin koneessa.

Tästäkin huolimatta. Hyvää syntymäpäivää rakas! Misssjuuuuuu!

(Jopa sun outoja juttuja…)