Kuten kuvasta näkkyy, saatiin pieni tyttö maailmaan vihdoin viime keskiviikkona aamuyöllä. Kaikkien raskausajan (osittain varmasti myös keksittyjen huolien) jälkeen huojennus oli suuri, kun beibi saatiin terveenä ulos. Tässä kieltämättä ihanassa vauvakuplassa ei viitsisi enää kitistä. Mutta. Sananen kuitenkin vauvan ultratusta kokoarviosta, joka meni minulla pahasti pieleen jo toista kertaa peräkkäin.

Taustaa:

Esikoiseni synnytys käynnistettiin viikolla 42+2. Sain puserrettua 3700g painavan tyttösen alateitse. Keskimäisemme, pojan kokoarvioksi saatiin ultrassa laskettuna päivänä neljä kiloa. Näimme mieheni kanssa monitorissa myös lukeman 4500g ja kysyimme, että eikö tuo ole todellisempi kokoarvio sillä edellisessä ultrassa kokoarvioksi oli saatu tuo neljä kiloa? Sovitaan, että se on tuo neljä kiloa, ultraamisesta vastannut lääkäri totesi.

No ei mennyt se synnytys sitten niin kuin Beyoncélla.

Synnytyin kahden tunnin ponnistusvaiheen jälkeen 4500 grammaa painavan pojan. Synnytyskokemus – lähinnä tuon ponnistusvaiheen ja sen jälkiseurausten osalta – oli sen verran karmea, että mietin todella pikään uskallanko enää ikinä synnyttää.

Last baby:

Pohdinkin kolmatta lasta todella pitkään. Mietin, onko minulla tarpeeksi painavat ns. lääketieteelliset syyt vaatia sektiota edellisen synnytyksen takia. Heti ensimmäisellä neuvolakäynnillä otin puheeksi sektion. Sain lähetteen juttelemaan synnytyspelosta kätilön kanssa. Sain eteeni listan, jossa oli lueteltu lähinnä sektion (useita) miinuksia ja alatiesynnytyksen (useita) hyviä puolia. Lääkärin tekemän kokoarvion mukaan vauva oli noin puolitoista viikkoa keskimääräistä suurempi kuin noilla (rv 30) vauvat yleensä ovat. Lääkäri vakuutteli minulle, että jos päätyisin alatiesynntykseen, niin minun ei tarvitsisi synnyttää yli nelikiloista vauvaa, vaan synnytys voitaisiin käynnistää ajoissa. Tämä huojensi mieltäni, sillä ajattelin, että selvisin esikoisen synnytyksestä suht järkevällä ponnistamisella ja muutamalla tikillä, joten arvelin pystyväni synnyttämään alle nelikiloisen vauvan uudestaankin.

Suurin pelkoni synnyttämisessä liittyi juuri tuohon pitkään ponnistusvaiheeseen. Eikä pelkästään mitä se aiheuttaisi omalle keholle, vaan ennen kaikkea vauvalle. Tuntui, että todella monella oli päädytty lopulta hätäsektioon, kun vauva ei jostain syystä mahtunutkaan tulemaan ulos. Sanoin tämän myös seuraaville kokoarvioita tehneille lääkäreille. Painotin myös, että kyseessä on viimeinen lapseni, joten olisi mahtavaa, jos keho säilyisi työkykyisenä myös synnytyksen jälkeen. 

Viikko sitten maanantaina minulla oli viimeinen kokoarvio ennen synnytyksen mahdollista käynnistämistä. Olin yrittänyt kaikki luomukonstit, jotta synnytys käynnistyisi luonnostaan, mutta näin ei valitettavasti ollut tapahtunut. Viimeisessä ultrassa minua odotti yllätys. Ei tämä näytä miltään makro-vauvalta, lääkäri totesi. Vauvan painoarvioksi ultrattiin 3,6 kiloa. Lääkäri esitteli minulla kaaviota: jos odottaisin vielä viikon, niin vauva painaisi vasta 3,8 kg jne. Olin kuitenkin tiukkana, että synnytys oli sovittu tuolle viikolle. Sanoin myös, että kokoarvio meni edellisellä kerrallakin väärin, joten lopulta lääkäri sopi käynnistyksen seuraavaksi aamuksi. Luotin kuitenkin lääkärin arvioon, sillä tiesin odottavani tyttöä ja ajattelin tämän vetävän isosiskon mitoilla.

Viime tiistaina synnytys käynnistettiin mekaanisella ballonki-menetelmällä (tästä kirjoitan oman tarinan erikseen). Kohdunsuu oli auki ennen ballongin laittoa 2 cm. Ballongin laiton jälkeen mieheni haki minut Kättäriltä. Automatka kotiin oli tuskainen, sillä ballonki käynnisti avaavat supistukset. Ballonki tuli ulos kolmen tunnin kuluttua laittamisesta. Takaisin Kättärille, jossa todettiin kohdunsuun olevan auki 4 cm. Sinnittelin supistusten kanssa iltaan, sillä halusin edistää synnytystä itse kävelemällä ja liikkumalla sen minkä pystyin. Kymmeneltä illalla minut siirrettiin synnytysaliin, jossa sain epiduraalin. Minulla oli koko päivän tukena aivan ihanat kätilöt (ja toki myös puolisoni). Sain epiduraalia kaksi kertaa ennen kuin kohdunsuu oli auki sen kymmenen senttiä ja pääsin ponnistamaan. Alku meni hyvin, kunnes edellisestä synnytyksestä tuttu kaava alkoi toistua. Vauva meni edestakaisin, eikä homma edennyt. Puolen tunnin kuluttua aloin tuntea voimakkaampina samoja fyysisiä voimattomuuden tunteita (pahoinvointia, lihaskramppeja) kuin edellisessäkin synnytyksessä. Tuntui, että vauva ei yksinkertaisesti mahdu ulos. Rukoilin kätilöä pyytämään lääkäriä paikalle, jotta hän voisi arvioida tarpeen imukupille. Onneksi tällä kertaa lääkäri päätyi imukuppiiin aikaisemmin kuin edellisessä synnytyksessä (jonka jälkeen pääsin vasta 12 tunnin kuluttua jaloilleni). Kahden hirveimmän imukuppi-ponnistuksen aikana saimme vauvan lopulta ulos. Kuulin parkaisun ja ensimmäinen ajatukseni oli, onneksi ei enää ikinä.

Tämä ei ole kyllä 3,6 kiloa, kuulin seuraavaksi lääkärin toteavan. Kätilö vei vauvan vaa´alle. Syntymäpaino 4280g. Eli 700 grammaa enemmän kuin lääkäri oli kaksi päivää aikaisemmin ultrassa arvioinut.

Aamuinen näkymä synnytyssalin ikkunasta Kätilöopistolla kello kuudelta aamulla. Kyllä kaikki oli taaskin kaiken sen arvoista. Uskon, että lääkärit tekevät arvioita parhaan kykynsä mukaan, mutta silti mielessä on pyörinyt muutamia kysymyksiä:

– Miten nykyaikainen kokoarvio voi olla vielä noin epämääräinen?

– Kuka vastaa, jos virheellisen kokoarvion takia äidille tai vauvalle sattuu jotakin?

– Kuinka paljon sektioiden terveysriskien painottaminen on talouspolitiikkaa (leikkaus on paljon kalliimpi kuin alatiesynnytys)?

– Kuinka paljon potilaan on julkisen terveydenhuollon puolella yksinkertaisesti vaadittava palveluita – ja kuinka kovaan ääneen, jotta ne tapahtuvat? En tiedä, jos olisin ollut sektiovaatimuksessani äänekkäämpi, olisiko siihen lopulta päädytty? Jos en olisi vaatinut äänekkäästi synnytyksen käynnistämistä, miten isoksi tämän ”ei makro-vauvan” olisi annettu kasvaa? (minulla on ollut yrittäjänä yksityinen sairauskuluvakuutus, joka ei kata kuitenkaan raskaudesta tai synnytyksestä aiheutuvia kustannuksia)

Onneksi kaikki päättyi hyvin. Pääsimme kahden sairaalayön jälkeen kotiin. Toki samoja vaivoja, joita minulla oli toisen synnytyksen jälkeen, on nytkin. Toivon, että niistä mahdollisimman harva jää pysyväksi.

Millaisia kokemuksia teillä on noista kokoarvioista? Ovatko pitäneet yleensä paikkansa?