Lasten viihdyttäminen on aiheena tänään Marja Hintikka Livessä. Ohjelman vakiopanelisti Heikki Soini kirjoitti lasten viihdyttämisestä jo hyvän  Rakastan leikkimistä – vaikka sinulle tuleekin siitä huono omatunto -kolumnin.

Naulan kantaan. En nimittäin itse kuulu niihin vanhempiin, jotka varsinaisesti rakastaisivat leikkimistä lasten kanssa. Luovutan oikein kiitollisena mökeillä tai illallisseurueessa lasten viihdyttämisvastuun Soinin kaltaiselle tyypille, jos sellainen sattuu seurueesta löytymään. Näissä tilanteissa lapset tosin keksivät tekemistä keskenään suht helposti. Useimmiten mulla ei ole mitää tekemistä -viisu kuuluu meillä perusarjessa.

Näin hiihtoloman päätteeksi voin todeta, että taaskaan ei tullut juuri lasten kanssa leikittyä, mutta viihdyttyä onneksi senkin edestä muun muassa pulkkamäessä, hiihtämässä, laskettelemassa, lukiessa tai vaikkapa pelejä pelatessa (viihdyin tosin myös hemmetin hyvin SnadiStadissa, jossa ehdin lukea kasan lehtiä, kun muksut kirmasivat menemään).

 En tiedä, johtuuko se pienestä päätään nostavasta suorittajasta, että koen lasten kansssa tekemisen mielekkäämmäksi, kun se on jotenkin kehittävää. Silti mietin usein, että miksi varsinainen leikkiminen: piiloleikki, jollain autobottiturtlesninjatyypeillä taistelu tai Monster high -nukeilla leikkiin heittäytymiinen tuntuu niiiiin vaikealta? Olenko laiska? Tylsä? Leikkkimisen omien lasten kanssa pitäisi olla ilo ja etuoikeus! 

Voi olla, että nämä tää tulis nyt sinne kylään -leikit sen verran hidastempoisia, että työasiat ja muuten vain tekemättömät asiat alkavat surrata päässä, kun pitäisi heittäytyä lapsen maailmaan. Tunnen tästä ajottain huonoa omatuntoa.

Lopeta viihdyttäminen, lapset viihdyttävät itse itseään, neuvoo Joutilas vanhemmuus -kirjan kirjoittanut Tom Hodgkinson. Hänen mukaansa nykyvanhemmat viihdyttävät lasta liikaa, ja tekevät heille karhunpalveluksen. Olen tästä siinä samaa mieltä, että  lapsen pitää sietää jonkun verran tylsyyttäkin. Mutta. Olen myös sitä mieltä, että jos lapset on maailmaan tehnyt, pitää niiden täällä viihtymisen eteen nyt jotakin vaivaa nähdä, vaikka aina ei niin huvittaisikaan.

Koska tunnistan itsessäni arjen ja töiden alle helposti hautautuvan leikkimättömän (laiskan) äidin olen kehitellyt arkeen tiettyjä rutiineja.

*Pidän puolisoni kanssa huolta, että vietämme molemmat lasten kanssa joka päivä aikaa tunnin niin, että annan hänelle/heille jakamattoman huomion. Leikin lisäksi tämä voi olla jutustelua iltasadun jälkeen tai vaikka lumitöitä tehdessä.

* Kirjoitin aikaisemmin siitä, että täytyykö lapsen harrastamisen olla aina hauskaa(ei) ja totesin, että olen pimeällä ja märällä talvella siirtänyt arkisin lasten liikuttamis(viihdyttämis)vastuun seuroille. Viikonloppuisin ulkoilen lasten kanssa vaikka pää kainalossa sen 1,5h päivässä.

* Näiden edellisen jälkeen lapselle jää aikaa vielä usein aikaa tylsistyäkin ja keksiä keskenään/sisarusten kanssa tekemistä. (Uskomattoman hienoja innovaatioita näillä hetkillä syntyykin. Kuten nyt hiihtolomalla: muodostelmapulkkailu, tuolista tehty lentävä joulupukin poro -elokuva, pilleillä pelattava ilmapallotennis jne. Nämä leikit ainakin meillä osoittavat, että tylsistyminen todella ruokkii luovuutta).

*Itsellä on myös parempi mieli tehdä kotitöitä tai karata työhuoneeseen (tai sohvalle), kun tuntuu, että lapset ovat saaneet virikkeitä ja huomiota. (Apua! Eli osittain lasten viihdyttäminen on itsekästä).

* Jos se hidastempoinen tää jois nyt tässä kahvia -leikki tuntuu puuduttavalle, voi toki keksiä leikkejä, joista nauttii myös itse. Itse hoidan harjaamattomat hiukseni leikkikampaamossa, esikoisen kasvettua myös kynsien lakkaamisen. Jos urheilu on jäänyt taas välistä niin pistämme joskus pystyyn iltadiscon, jossa kukin voi toivoa vuorotellen biisejä jorattavaksi. 

*  Ja sitten muistuttelen itseäni samasta asiasta, mitä hoen lapsille. Kaikki ei voi olla aina hauskaa ja viihdyttävää – edes meillä aikuisilla. 

Lisää aiheesta illan Marja Hintikka Livessä, jonne olen menossa vallan paikalle tännään!