Pariisi ja musta yö

Viime yö tuntuu yhä epätodelliselta, pahalta unelta.

Puolen yön aikaan katsoin mieheni kainalossa jotain hömppäleffaa. Torkahdin.

Kuulen unen läpi miehen äänen.

Pariisissa on kuollut kolmekymmentä.

Havahdun. Avaan kansainvälisiä uutissivustoja, somen. Twitter osottautuu nopeimmaksi tiedonjakajaksi. Heti selviää, että kyse on laajamittaisesta terrori-iskusta.

Ranskalainen tv-kanava näyttää meille koko yön suoraa lähetystä. Tapahtumat vyöryvät lähes reaaliajassa näytölle. Joku konserttitalon panttivangeista twiittaa, että kiirehtikää. Panttivankeja listitään yksitellen. Oksettaa.

Hollande kertoo, että sulkee maan rajat. Tunnen siinä, omalla kotisohvallani, kun koko Eurooppa pidättää hengitystään. Miten monta iskua vielä? Montako jonkun lasta, sisarta tai vanhempaa vielä kuolee tänä yönä – niin turhaan. En saa nukuttua.

Vauva herää neljältä syömään. Avaan puhelimen. Yli sata kuollutta.

Aamulla tiedot alkavat tarkentua. Somefeedit täyttyvät rauhanmerkeistä. Kaikkien rukoukset ja ajatukset ovat Pariisissa. Myös minun. Tosiasia on, että terrorismi on viimeistään nyt saapunut virallisesti Eurooppaan.

Pelolle ei saa silti antaa sijaa. Ei ole vaihtoehtoja.

Viime yön koko Eurooppa tulee silti muistamaan aina.