Tähän äidin elämäntapamuutos päättyy
Vesirokkoon, jota seurasivat vastataudit, kurkunpäätulehdus ja kuumeflunssa x3.
Kun mietimme kolmatta lasta, tiesin, että se tarkoittaa myös kolminkertaista määrää flunssia ja erilaisia virustauteja vuodessa – jos olemme onnekkaita.
Ajattelen, että tällaiset sairastelut kuuluvat elämään. Niistä keskimäärin parannutaan ja elämä jatkuu. Voisi olla kyse jostain vakavammasta, joka heittäisi kaiken päälaelleen. Olen sukeltanut sellaiseen mustaan kerran puoleksi vuodeksi. Siksi yritän olla valittamatta mahdollisimman vähän, kun lapset sairastelvat (jos mukaan ei lasketa marttyyripuheluita puolisolle kerran tunnissa töihin, noniiin nyt se taas oksensi matolle).
Yrittäjänä olen antanut lasten sairasteluiden vaikuttaa myös töihin mahdollisimman vähän. Mitään tärkeää en ole ikinä joutunut niiden vuoksi perumaan, koska säätö.
Elämäntapamuutokseen puolentoista viikon kotiorjuus ja kotona himmailu sen sijaan vaikuttavat. Tämä on ollut oikein otollista aikaa lipsua siitä armollisuudesta suoranaisen välinpitämättömyyden puolelle. Minulla käy usein niin, että kun en pääse edes ulkoilemaan – muusta likkuumisesta puhumattakaan – niin alan lipsua myös syömisistä.
Kun sairaiden lasten kanssa yövalvomiset ovat taas bäk, niin on niin helppoa aamuviideltä kulauttaa huiviin vatsatautiselle tarkoitettu smurffilimppari – ja päälle pari karjalanpiirakkaa. Vihreät unohtuvat lautaselta, kun lapan makaronilaatikkoa suoraan pelliltä nassuun. Kun en ole pystynyt tekemään akuutimpia työjuttuja päivisin, niin olen kirjoittanut yöllä lasten leipomien suklaakeksien voimalla. On vähintäänkin selvää, että lasten ollessa kipeita fokus on selvitymisessä, ei äidin gluteenittoman pastan keittelyssä, mutta silti olen yrittänyt välillä katsoa, mitä syön.
Sillä loppuelämäänhän (ja painonhallintaan) tällaiset sairastuvatkin kuuluvat. Silti taidan jättää tällä viikolla viikkopunnitsemisen välistä.
.
Mä en haluu nukkuuu tänä yönäääää…
Vaikka onhan tällaisen sairastuvan pyörittäminen välillä hanurista, niin mukaan mahtuu myös kivoja hetkiä.
Viime lauantaina meidän piti mennä naapuriin tupareihin. Ystävämme rakensivat siis samalle tontille ja näemme neljästä isosta lasi-ikkunasta käytännössä kaiken, mitä heidän olohuone-keittiössään tapahtuu. Oli absurdi fiilis pestä vauvan oksennusta lattialta yöpaidassa, kun naapurissa siististi pukeutuneet ihmiset juttelivat ja nauroivat viinilasit kädessä.
Meidän oli tarkoitus mennä juhliin siippani kanssa yhdessä, mutta lopulta teimme vuorot: minä hyppäsin naapuriin rinnakkaistodellisuuteen 19-23 ja mieheni 23-03 (tai ehkä 05).
Kun palasin juhlista koko päivän vatsaflunssaansa nukkunut esikoista ei tietenkään nukuttanut. Sen sijaan, että olisin netflixaillut ja sometellut keskenäni, meillä oli oikein kiva yöllinen iltapalahetki neidin kanssa. Esittelin hänelle Snapchatin toimintaa, joka oli onneksi ekaluokkalaiselle vielä vierasta. Ei äiti ei kuvannut Cheekiä äsken naapurin juhlissa vaan videon on kuvannut sen manageri, öö eikä siis naapurissa..
Sitten mietimme, jaksaisikohan Amerikan täti ottaa neidin vielä vaihto-oppilaaksi vielä kymmenen vuoden kuluttua. Puhuimme myös kuolemasta ja mikä elämässä on todella tärkeää. Sanoin, että jos joskus alatte sisarusten kanssa riitelemään (todennäköisesti olemattomasta) perinnöstä, niin kummittelen teille lopun elämäänne.