5 mahtavaa ohjetta äitipuolille!

Nyt se iski taas: kauhea kriisi. Tällä kertaa se alkoi täi-epidemista. Tai en tiedä ihan tarkkaan, että mistä kaikki alkoi. Mutta jotenkin sen meni näin: pesen pyykkiä, kampaan lapsen päätä, pesen sitä sampoolla, etsin saivareita hänen päästään, omasta päästäni ja puren hammasta. Ei jessus, täitä.

Lapseton ystävä lohdutti, että onneksi ei kihomatoja. Juu.

Pesen lisää pyykkiä, pakkaan unilelut ja lippikset pakastimeen ja pesen pyykkiä. Sitten jotenkin se tyhjyys iskee, että miksi mä tätä teen. Onhan sillä lapsella vanhemmat, miksi mun täytyy tällaista show’ta pitää yllä. Ei kukaan kiitä, ei kukaan välitä.

Tuntuu taas vihaiselta, taas itkettää. Ja tuntuu epäreilulta purkaa pahaa oloa mieheen tai lapseen. (Onneksi voi kirjoittaa.)

Mutustelen suklaapalaa ja kaivan esiin ystävän kesällä tuoman tuliaisen: New Yorkissa ilmestyvän lehden nimeltä Family – where every child matters (ilmestynyt heinäkuussa 2015). Ystävä on lukenut tätä blogia ja bongannut lehdestä minulle sopivan jutun: ”5 great tips for stepmothers” eli 5 mahtavaa vinkkiä äitipuolille. Newyorkilaislehden neuvoja tarvitaan nyt.

Vinkkien kirjoittaja Gayla Grace on äiti ja äitipuoli yhteensä viidelle 14–30-vuotiaalle lapselle. Viidelle. No minä olen ehkä heikompi ja tämä yksikin lapsi aiheuttaa päänvaivaa (kirjaimellisestikin, hekoheko). Grace on ollut äitipuoli 20 vuoden ajan.

Gayla Grace kirjoittaa, että lisälapsien hoitaminen voi tuntua pikemminkin taakalta kuin etuoikeudelta. Mutta että on mahdollista oppia iloitsemaan tästä roolista, jopa kukoistaa äitipuolena ja olla itsevarma. OK, sanon minä, anna Gayla tulla, minä otan opit vastaan.

 

1. Ole oma itsesi. Gayla Grace sanoo, ettei äitipuolen ole järkeä ryhtyä apinoimaan alkuperäistä äitiä. Jotkut äitipuolet luulevat, että olemalla äidin kaltainen, lapsi helposti rakastuisi häneen. Tällainen apinoiminen voi pikemminkin johtaa äitipuolen katkeroitumiseen, eikä katkerasta äitipuolesta pidä lapsi eikä kukaan muukaan.

Tämä Gracen neuvo on järkeenkäypä. Ei lapsi tarvitse jotain kehnoa versiota äidistään. Äiti on sellainen kuin on, äitipuoli saa myös olla sellainen kuin on. Eri ihmiset, eri tavat, eri mieltymykset, ja jos joku makuasia vaikka meneekin yksiin, ei sitä tarvitse teennäisesti korostaa.

 

2. Tee työtä siinä, että sinusta tulisi lapsen ystävä eikä pelkkä vanhempi. Tämä neuvo on yllättävä. Grace perustelee neuvoa sillä, että uuden puolivanhemman ensisijainen tehtävä on luoda lapseen rakastava ja luottamuksellinen suhde. Kun tämä suhteenrakennuskausi on käynnissä, biologisen vanhemman tulee ottaa rooli kurin ja järjestyksen ylläpitäjänä. Sitä paitsi Gracen mukaan lapsi alkaa kapinoida, jos puolivanhempi yrittää ottaa liian nopeasti kurinpidollisen roolin.

 

Tämäkin kuulostaa tervejärkiseltä. Jotenkin haluaisin painottaa, että minusta tuntuisi oudolta, jos ohje kuuluisi pelkästään niin, että pyri vain ja ainoastaan olemaan lapsen kaveri. Mutta ensin kaveri, silloin kuin suhdetta luodaan. Vasta myöhemmin vanhemmuus.

 

4. Keskity parisuhteeseen. Grace puhuu avioliitosta, mutta mekään emme ole naimisissa ja silti aivan yhtä tosissaan tässä parisuhteessa. Pointti siis se, että vaikka lapsisuhde olisi vasta alkamassa tai olisi vaikea aika, kannattaa pysyä yhteydessä puolison kanssa. Tärkeää on myös tunnustaa tosiasia, että perheiden sekoittuminen ei ole helppoa. Siinä puolisoiden pitää olla toistensa tukena. Grace myös sanoo, että jos kuitenkin päätyy umpikujaan myös parisuhteessa, kannattaa hakeutua ammattiavun pariin.

 

5. Anna aikaa uusien ihmissuhteiden syntymiselle. Tästä kirjoitin aikaisemmin blogitekstissäni Hemmetinmoinen hämmennys. Uusperheneuvojan mukaan tunnesiteiden syntymiseen menee uusperheessä viisi vuotta. Yhdysvaltalainen Gayla Grace taas sanoo, että uusperheellä kestää keskimäärin seitsemän vuotta päästä tasapainoon. SEITSEMÄN VUOTTA! Ja että jos molemmilla uusperheen vanhemmilla on lapsia entuudestaan, tasapainottuminen voi kestää pidempään!

Aika monta täishow’ta ja muuta mittelöä siis minulla vielä edessä. Kahdenkymmenen äitipuolivuoden jälkeen Gayla Grace kirjoittaa, että hän voi rehellisesti sanoa, että on ollut etuoikeus olla osallisena lisälapsiensa kasvattamiseen. Se kuulostaa hienolta ja tavoittelemisen arvoiselta.

Gayla Gracen neuvoo uusperheitä verkkosivullaan www.stepparentingwithgrace.com.

 

 

 

suhteet oma-elama vanhemmuus

Oletteko miettineet yhteistä lasta?

– Sä olet äitipuoli.

– Joo.

– Oletteko miettineet yhteistä lasta?

– Öhm… Joo, ollaan puhuttu aiheesta.

Joidenkin ystävieni ja tuttavieni mielestä se, että miehelläni on yksi lapsi oikeuttaa kysymään minulta, onko meillä aikeita tehdä yhdessä lapsia. Tämä keskustelu käytiin tällä viikolla, ja kesän aikana olen huomannut, että tämä on näköjään ihan normaali kysymys lapsettomalle äitipuolelle.

Palaan aikaan, jolloin olin edellisessä, lapsettomassa parisuhteessa. Silloin keskustelut menivät (muiden lapsettomien ystävieni kesken) näin:

– Siis voitko kuvitella, että sejase kehtasi kysyä multa, että miksei meillä jo ole lapsia? Me ollaan seurusteltu vasta vuosi. Ei voi tietää, halutaanko me lapsia!

– Hei vähänkö törkeetä! Mieti nyt, ethän sä voi tietää, että saatteko te lapsia ensinkään.

Kärjistetysti siis: Nyt kun mies on todistanut maailmalle lisääntymiskyvykkyytensä, on päivänselvää, että minä haluan ja pystyn lisääntymään ja sitä on ok kysyä. ÄÄÄÄH! Ei ole okei, minun tekee mieleni huutaa.

Olen aina ajatellut, että raskaudesta tai lapsitoiveesta ei saa kysyä, koska se on niin äärimmäisen henkilökohtainen juttu, johon liittyy niin paljon erilaisia kysymyksiä, joita ei puolitutuille tai välttämättä hyvillekään ystäville aleta kertoa.

Jos haluankin lapsia, mutta olen kyvytön niitä saamaan? Kenelle minun pitää kertoa lääkärikäynneistä, hormonihoidoista? Entä jos en halua biologisia lapsia ja pitkin hampain totuttelen tämän perheeseeni miehen kautta tulleen lisälapsen olemassaoloon? Mitä sekään kuuluu kenellekään? Entä jos mies ei halua lisää lapsia, kun edellinenkin liitto päättyi eroon pikkulapsiajan stresseissä? Miksi alkaisin selittää kenellekään puolison henkilökohtaisia pelkoja? Tai jos puoliso on vammautunut tai sairastanut esimerkiksi syövän ensimmäisen lapsen jälkeen, eikä enää voi saada lapsia. Miksi sellaista pitäisi selittää? Tai jos ei vaan tiedä, että haluaako vai eikö halua ja että pitäisikö vaiko eikö pitäisi, niin mitä kaikkea tästä henkilökohtaisesta pyörremyrskystä se kysyjä haluaa mahdollisesti kuulla?

Minun kokemukseni mukaan lapsi-kyselijät ovat olleet aina niitä tätejä ja muita vanhemman sukupolven tuttavia, joilla on varmaankin omasta mielestään iän tuomaa oikeutta kysellä muiden lisääntymisestä. Nyt kun kyselijöinä on omia ikätovereita, on vaikea keksiä, mitä vastata uteluihin. Jotka siis tietysti ovat hyväätarkoittavia. Lapseton ystäväni kommentoi aihetta, että hän vastaa aina, että ei oo, ei tuu. Varmasti lopettaa kyselyt. Ehkä siirryn tähän vastaukseen, niin ei tarvitse jahkailla.

Koitin äkkiseltään löytää jonkun käytöksen kultaisen kirjan säännön siitä, milloin ja miten lapsiaikeista saa kysyä. Löysin ohjeita työnantajalle: alaiselta ei saa kysyä, että onko hän raskaana tai suunnitteleeko hän raskautta. Ja sitten löysin tämän hyvin yksinkertaisen The Voicen kuvan, joka kuvaa tilannetta, kun halutaan udella, että joko joku on raskaana:

Ei, ei, ei, ei, ei, ei

(Lähde: http://www.voice.fi/suhteet/missa-vaiheessa-naiselta-saa-kysya-onko-han-raskaana/4/71458)

Jotakin samantyyppistä ajattelua haluaisin tähän joidenkuiden suusta niin herkästi lähtevään Aiotteko hankkia lapsia yhdessä -kysymykseen. Kun harvoin se asia on yksinkertainen, vaikka perheessä olisi jo yksi lapsi.

suhteet oma-elama ystavat-ja-perhe vanhemmuus