Eksä eteisessä ja muita kohtaamisia uusperheessä
Tätä on nyt jatkunut kohta vuosi: olen parisuhteessa ihmisen kanssa, jolla on lapsi edellisestä suhteesta. Lapsen äiti asuu muutaman kilometrin päässä, on lähivanhempi mutta lapsi vaihtaa kotia vuoroviikoin. Me asumme tämän ydinperheen rauniossa, lapsen ensimmäisessä kodissa. Minäkin siis muutin tänne kuukausi sitten, yhdeksän kuukauden kahden kämpän välillä ravaamisen jälkeen. Ikään kuin yhden illan jutusta olisi syntynytkin sitten 6-vuotias poika, jonka kanssa on saanut opetella elämään. Paitsi ettei se ollut yhden illan juttu ja niin edelleen, mutta tämä nyt oli vertauskuva sille shokille ja uuden opettelulle, jonka kohtasin.
On paljon asioita, joiden kohtaaminen on hermostuttanut ja välillä tuntuu, että on jopa vaikeaa. Aloitetaan siitä nimestä. Äitipuoli. En ole puolikas, enkä ole äiti. Yritin ehdottaa, että olisin ruotsalaiseen tapaan bonusvanhempi, mutta se ei oikein sovi sitten kuitenkaan suomalaiseen suuhun. Ja sitten hieman riitaisaa eroa käyvä ystäväni huomautti omien lapsiensa leijonaemona, että ei se lapsen äiti ainakaan pidä siitä, että kutsuisin itseäni vanhemmaksi. No joo, en ole siis sitäkään.
Olen aikuinen, turvallinen, rajoja antava, joskus höpsöttelevä, pyykkejä pesevä ja ruokaa laittava aikuinen. Paitsi että on päivänselvää, että en ole kuin kuka tahansa aikuinen, minulla ja lapsella on kuitenkin ihan erityinen, oma suhde. Ajattelen, että kaikkia osapuolia tyydyttävä vaihtoehto on kuitenkin kutsua itseäni sitten lisäaikuiseksi. Niin esittelin itseni päiväkodissa, kun hain lapsen sieltä ensimmäistä kertaa. Olen lapsen lisäaikuinen. Ei se päiväkodintäti sitä jäänyt ihmettelemään, olihan mies sinne jo soittanut etukäteen, ja kertonut että lapsen tänään hakee joku muu. En muuten tiedäkään, millä nimellä hän minut sinne esitteli. Pitää kysyä.
Minulle on tärkeää, että voin määrittää suhteeni suoraan lapseen. En pidä siitä, että olen vain lapsen isän puoliso. Tai pidän siitä ja sekin on totta, mutta haluan voida jättää sen miehen tästä kuviosta ulkopuolelle joissain tilanteissa. Lapsi kyllä esittelee minut isänsä tyttöystävänä, ei lisäaikuisena ja se on ihan okei. Tämä määrittelyn tarve on ehkä enemmän mun juttu. Kun tilitin tästä nimityksen puutteesta, mies totesi, että kutsutaan sua vaikka madameksi, niin lapsi oppii kyllä käyttämään sitä. Vielä sitä ei ole otettu käyttöön, olen vain oma nimeni. Ja se on ihan hyvä.
Kaikkein eniten haluaisin muuttaa. Olisin heti halunnut, että muuttaisimme kaikki uuteen kotiin, joka voisi olla minunkin kotini, meidän juttu. Mutta lapsen takia, mies sanoi, on parasta, että asumme tutussa paikassa ensin yhdessä, että lapsi tottuu minuun ja minä häneen. Nyt sitten sulattelen itseäni näihin nurkkiin. Onneksi me olemme jo käyneet muutamassa asuntonäytössä ja muutosta on puhuttu lapsellekin.
Silloin kuukausi sitten, kun pakkasin kamani ja toin ne tänne, kävin kirjastossa ja hyllyllä minua odotti täysin sattumalta Äitipuolen käsikirja. Maija Rauha on sen kirjoittanut ”kompassiksi ja kartaksi” äitipuoleksi ryhtyville (WSOY 2003). Rauha aloittaa tekstin, että hänellä oli tarve kirjoittaa, kun kukaan muu ei sitä ollut tehnyt. Nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin äitipuolista ja uusperheistä kirjoitetaan kyllä. Se on ihan hyvä. Tietää, ettei ole ainoana tilanteessa, jossa tunteet ovat välillä aika laajalla skaalalla esillä. Miten esimerkiksi sitä 6-vuotiasta poikaa voi rakastaa aivan älyttömästi ja sitten kuitenkin vihata lähes yhtä paljon. Tai en minä kai sitä poikaa vihaa. Kyse on enemmän siitä, että vihaan tätä kiusallista ja monimutkaista tilannetta, jossa ihminen, jota minä rakastan, on tehnyt lapsen jonkun muun kanssa, jota ei edes rakasta.
Minulle tarve kirjoittaa tästä tuli siitä, kun otsikon mukaisesti eksä kökötti meillä eteisessä. Tuli tuomaan lapsen unohtunutta tärkeää lelua, sisään päästyään alkoi kiukutella, kun olimme unohtaneet mennä jollekin lapsen kaverin synttäreille ja sitten jäi siihen eteiseen juttelemaan lapsen kanssa. Puoleksi tunniksi. Meillä oli vieraita ja me olimme kahvipöydässä, lapsi syömässä iltapalaa. Kaikki tämä keskeytyi odotukseen, että äiti lähtisi. Minä ja hän pystymme keskustelemaan, mutta koen, että tällaiset erikoistilanteet ovat miehen hoidettavia. Sillä jos minä olisin mennyt sanomaan, että olisikohan aika lähteä, niin en usko että siitä olisi seurannut mitään kaunista heippa-hetkeä.
Onko äiti meille tervetullut? Mitään varsinaista riitaa ei ole taustalla, joten periaatteessa kyllä. Mutta onko hän tervetullut kiukuttelemaan, jäämään kutsumatta eteiseen? Ei kiitos.
Mutta ei tämä tietenkään yksinkertaista hänellekään ole, ymmärrän sen täysin. En tiedä, onko kirjoitettu opasta äideille, jotka joutuvat hyväksymään, että lasten isällä on uusi puoliso ja lapsi tai lapset ovat poissa hänen vaikutuspiiristään joka toisen viikon.
Maija Rauha: Äitipuolen käsikirja. Nauti elämästä uusperheessä. WSOY 2003. 265 s.