Oletteko miettineet yhteistä lasta?

– Sä olet äitipuoli.

– Joo.

– Oletteko miettineet yhteistä lasta?

– Öhm… Joo, ollaan puhuttu aiheesta.

Joidenkin ystävieni ja tuttavieni mielestä se, että miehelläni on yksi lapsi oikeuttaa kysymään minulta, onko meillä aikeita tehdä yhdessä lapsia. Tämä keskustelu käytiin tällä viikolla, ja kesän aikana olen huomannut, että tämä on näköjään ihan normaali kysymys lapsettomalle äitipuolelle.

Palaan aikaan, jolloin olin edellisessä, lapsettomassa parisuhteessa. Silloin keskustelut menivät (muiden lapsettomien ystävieni kesken) näin:

– Siis voitko kuvitella, että sejase kehtasi kysyä multa, että miksei meillä jo ole lapsia? Me ollaan seurusteltu vasta vuosi. Ei voi tietää, halutaanko me lapsia!

– Hei vähänkö törkeetä! Mieti nyt, ethän sä voi tietää, että saatteko te lapsia ensinkään.

Kärjistetysti siis: Nyt kun mies on todistanut maailmalle lisääntymiskyvykkyytensä, on päivänselvää, että minä haluan ja pystyn lisääntymään ja sitä on ok kysyä. ÄÄÄÄH! Ei ole okei, minun tekee mieleni huutaa.

Olen aina ajatellut, että raskaudesta tai lapsitoiveesta ei saa kysyä, koska se on niin äärimmäisen henkilökohtainen juttu, johon liittyy niin paljon erilaisia kysymyksiä, joita ei puolitutuille tai välttämättä hyvillekään ystäville aleta kertoa.

Jos haluankin lapsia, mutta olen kyvytön niitä saamaan? Kenelle minun pitää kertoa lääkärikäynneistä, hormonihoidoista? Entä jos en halua biologisia lapsia ja pitkin hampain totuttelen tämän perheeseeni miehen kautta tulleen lisälapsen olemassaoloon? Mitä sekään kuuluu kenellekään? Entä jos mies ei halua lisää lapsia, kun edellinenkin liitto päättyi eroon pikkulapsiajan stresseissä? Miksi alkaisin selittää kenellekään puolison henkilökohtaisia pelkoja? Tai jos puoliso on vammautunut tai sairastanut esimerkiksi syövän ensimmäisen lapsen jälkeen, eikä enää voi saada lapsia. Miksi sellaista pitäisi selittää? Tai jos ei vaan tiedä, että haluaako vai eikö halua ja että pitäisikö vaiko eikö pitäisi, niin mitä kaikkea tästä henkilökohtaisesta pyörremyrskystä se kysyjä haluaa mahdollisesti kuulla?

Minun kokemukseni mukaan lapsi-kyselijät ovat olleet aina niitä tätejä ja muita vanhemman sukupolven tuttavia, joilla on varmaankin omasta mielestään iän tuomaa oikeutta kysellä muiden lisääntymisestä. Nyt kun kyselijöinä on omia ikätovereita, on vaikea keksiä, mitä vastata uteluihin. Jotka siis tietysti ovat hyväätarkoittavia. Lapseton ystäväni kommentoi aihetta, että hän vastaa aina, että ei oo, ei tuu. Varmasti lopettaa kyselyt. Ehkä siirryn tähän vastaukseen, niin ei tarvitse jahkailla.

Koitin äkkiseltään löytää jonkun käytöksen kultaisen kirjan säännön siitä, milloin ja miten lapsiaikeista saa kysyä. Löysin ohjeita työnantajalle: alaiselta ei saa kysyä, että onko hän raskaana tai suunnitteleeko hän raskautta. Ja sitten löysin tämän hyvin yksinkertaisen The Voicen kuvan, joka kuvaa tilannetta, kun halutaan udella, että joko joku on raskaana:

(Lähde: http://www.voice.fi/suhteet/missa-vaiheessa-naiselta-saa-kysya-onko-han-raskaana/4/71458)

Jotakin samantyyppistä ajattelua haluaisin tähän joidenkuiden suusta niin herkästi lähtevään Aiotteko hankkia lapsia yhdessä -kysymykseen. Kun harvoin se asia on yksinkertainen, vaikka perheessä olisi jo yksi lapsi.