Ooksä joku äiti vai?

”Miten tapasit mun isän? Milloin te näitte ensimmäisen kerran?” Meidän uusperheen lasta, joka ei siis ole minun, kiinnostaa kovasti, minkälainen suhde minulla ja hänen isällään on. Kun minun suhteeni sekä isään että lapseen ovat vasta muodostumassa, on paljon kohtia, joissa pelkää mokaavansa jotenkin ihan totaalisesti. Erityisesti sen lapsen kanssa.

Minulle on vaikeaa hahmottaa, että saako lapsen edessä sanoa toiselle aikuiselle, jos harmittaa tai saako toiselle suuttua. Kun viimeksi menetin hermoni erääseen tilanteeseen, joka ei suoraan liittynyt lapseen tai mieheen, välillisesti tosin kumpaankin, kävelin toiseen huoneeseen ja purin hammasta siellä. En halunnut räjähtää lapsen edessä. (Kai pitäisi miettiä, että miksi haluaisin ylipäätään räjähtää kenellekään, mutta se on eri asia.)

Puhuin tilanteesta työkaverini kanssa (ydinperhe, kaksi lasta) ja hän sanoi, että tärkeintä on näyttää lapselle, että voi olla eri mieltä, mutta että se ei tarkoita aina niin vakavia asioita. Eli jotenkin siis lapsen edessä saa olla vihainen ja turhautunut, mutta jotenkin sille pitäisi pystyä osoittamaan, että kiivaan keskustelun jälkeen kaikki on ok. Ja että on turvallistakin, vaikka ollaan joskus eri mieltä. Kai ne on vähän temperamenttikysymyksiäkin, että kuinka paljon pitää sisällään ja kuinka paljon päästää lapsen edessä ulos.

Tämä lapsen kuulleen tappeleminen on yksi asia, jota ajattelen, että siihen olisi jotenkin oppinut, jos lapsi olisi oma tai olisi kasvanut sen mukana. Samanlaisia asioita on hammastenpesu, minä kun luuli, että sen voi oppia aika nuorena. Ei kuulemma ennen kouluikää. Tai että mitä vaatteita sillä pitää olla päällään. Kun hain lapsen ensimmäistä kertaa yksin kaverin luota leikkimästä, koitin kysellä sekä lapselta että kaverin äidiltä, että mitäköhän vielä lapsella oli päällä tullessaan. Jotenkin sen hahmottaa, että mitä itse tarvitsee, mutta kun on kurahousuja ja välikerroksia ja villasukkia, niin se ei enää tunnu niin helpolta.

Kerran päiväunilta herätessä kysyin lapselta, että onko hänellä nälkä. Ei kuulemma ollut. Sitten hetkeä myöhemmin lapsen isä kysyi, että haluaako lapsi välipalaa. Lapsi kiljaisi riemusta, että kyllä. Minä ihmettelin ääneen, että miksi vastaat isälle eri tavalla kuin minulle. Vastaus oli, että nälkään syödään oikeaa ruokaa, iltapäivällä riittää välipala. Se oli sellainen ahaa-hetki. Että vaikka itse on oppinut, että voi vastata, että kyllä, on nälkä, mutta vain sellainen pieni, voisin ottaa jugurtin, niin eivät kaikki vastaa samalla tavalla.

Lasta kiinnosti kerran myös, onko minulla lapsia. Vastasin, että minulla on nyt yksi tuollainen bonuslapsi eli sinä. Ylipäätään lapsi miettii, että mitä muut meistä ajattelevat, jos olemme kaupassa tai kaupungilla kahdestaan. ”Luulikohan toikin, että sä oot mun äiti”, lapsi kysyi kerran. Vastaan aina, että ei kai sillä ole mitään väliä, mitä muut luulevat. Mutta että on aika todennäköistä, että meitä luullaan äidiksi ja pojaksi. Kerran lapsi kysyi, että ”ooksä joku äiti vai”, en edes muista, mistä olimme puhuneet. En muista mitä vastasin, mutta jälkikäteen mietin, että olisiko joku käyttänyt sanaa äitipuoli lapselle ja lapsi mietti, pitäisikö sitä sanaa käyttää minustakin. Minä kyllä vierastan sitä aika paljon, kuten edellisessä blogitekstissä kirjoitin.

Löysin netistä Laura Mannilan tekemän Lapsettomat äitipuolet -tutkielman viime vuodelta. Siinä on haastateltu seitsemää uusperheen lapsetonta äitipuolta ja teksti on laadittu uusperheneuvojakoulutukseen. ”Lapsettomat äitipuolet ovat vähemmistö. Vaikka uusperheet yleistyvät koko ajan, yhteiskunnan käytännöt ja lainsäädäntö perustuvat edelleen ydinperhemalliin. Näin ollen äitipuolilta puuttuu yhteiskunnallinen paikka ja ohjenuorat koskien sitä, mitä heiltä odotetaan”, Mannila kirjoittaa johdannossa. Myös hän itse on lapseton äitipuoli ja kirjoittaa, että teki tekstin, koska aiheesta ei ole kirjoitettu niin paljoa.

Tekstiä lukiessa tuntuu ihanalta, että samoja ongelmia ovat muutkin pohtineet: miten käsitellä lapseen liittyviä negatiivisia tunteita? Miten omaksua vanhemmuus, miten hyväksyä se, ettei omaa aikaa ole, miten sopeutua siihen, ettei voi enää asua siinä osassa kaupunkia, jossa tykkää (koska päiväkoti, koska toisen vanhemman asuinpaikka, koska kaverit, koska harrastukset)?

Yksi tärkeimmistä havainnoista tekstissä on, että yhteen totuuteen ei voi jäädä. ”Lapsettoman äitipuolen on ratkaistava oma suhteensa sekä lapsettomuuteen että vanhemmuuteen. Se ei ole helppo tehtävä. Se voi silti olla prosessi, joka kasvattaa ennalta-arvaamattomalla tavalla. Se, että äitipuolen rooliin kohdistuu niin vastakkaisia ja ristiriitaisia odotuksia ja käsityksiä, mahdollistaa myös vapauden. Kun valmista yhteiskunnallisesti vakiintunutta roolia ei ole, rooli on itse luotava”, Mannila kirjoittaa rohkaisevasti.

Kaiken kaikkiaan olen aika onnellinen siitä, että kun katson muita aikuinen–lapsi-parivaljakoita kaupungilla, aika harvasta näkee ulospäin, että toi ei muuten ole tuon biologinen lapsi. Että ehkä se ei näytä minun ja bonuslapseni kohdallakaan siltä kamalalta säätämiseltä, jolta minä päässäni ajattelen meidän menon näyttävän.