Hyvää äitienpäivää kaikille äideille! Muistakaa, että te riitätte juuri sellaisina kuin olette. Joo tiedän, tuo on ehkä niin kulunut klisee kuin vain voi olla, mutta se on toisaalta niin totta. Äidin rooli ei ole helppo. Toisinaan sitä tuntee äärimmäisen suurta riittämättömyyttä, kun taas toisessa hetkessä  iloitsee onnistumisista ja pienistä arjen asioista. Kuten yllä olevassa kuvassakin sanotaan: Saa olla riittämätön, saa olla epävarma, saa kiroilla, saa kilahtaa, saa vetää omat rajat, saa pyytää apua. Silti olet täydellinen äiti.

Aikaisemmin olen ehkä ajatellut, että äitienpäivä koskee vain heitä, jotka ovat biologisesti äitejä omille lapsilleen. Tai ainakin, että esimerkiksi myös adoptioäidit ansaitsevat äitienpäivätoivotukset, koska yleensä he kasvattavat biologisen äidin tavoin lapsensa vauvasta asti. Nykyään kuitenkin jo osaan ajatella, että tästä päivästä osansa voivat ottaa yhtä hyvin äitipuolet, bonusäidit, varaäidit, sijaisäidit ja kaikki äidin virkaa tavalla tai toisella hoitavat. Ei siis välttämättä tarvitse olla biologisesti äiti voidakseen hoitaa äidin virkaa.

Olen itsekin äitipuoli (tai bonusäiti, mikä nyt sopiva nimitys olisikaan), minkä vuoksi olenkin viime vuosina pohtinut tarkemmin äitienpäivän merkitystä ja määritelmää sekä äitiyttä. Tänään minäkin osaan jo ottaa tästä päivästä osan itselleni. Mieheni lapset muistivat minua tänään tuomalla itse tekemänsä sushit minulle aamulla sänkyyn. Miten ihana ele ja osoitus siitä, etten ole vain joku tyyppi, joka asuu heidän kanssaan samassa talossa joka toinen viikko, vaan ihan tärkeä henkilö heidän elämässään.

Tiedän, että tämä päivä ei valitettavasti ole kaikille onnen ja ilon päivä. Kaikki eivät syystä tai toisesta ole äitejä – hartaista toiveista huolimatta. Osa taas on tietoisesti valinnut lapsettomuuden. Pitää muistaa, että kaikki eivät edes halua olla äitejä. Eilen vietettiinkin Lapsettomien lauantaita. Simpukka Ry:n sivuilla  kerrotaan, että kyseisen päivän tarkoituksena on muistuttaa, ettei lasten saaminen ole mikään itsestäänselvyys. Tahattomasta lapsettomuudesta kärsii noin joka viides suomalainen, eli ilmiö on varsin yleinen. Siksi tämä päivä herättää osassa surun, vihan, katkeruuden, ehkä kateudenkin tunteita. Ja se on täysin sallittua. Voimia teille, joille tämä päivä ottaa koville.

Olen aina halunnut lapsia. Tiedän olevani äiti-ihminen. Haaveeni äitiydestä on selvästi kasvanut viimeisen kahden vuoden aikana. Olen elänyt saman verran lapsiperhearkea, jolla on saattanut olla jotain tekemistä sen kanssa, että olen alkanut ihan oikeasti haaveilla omista lapsista. Tai pikemminkin biologisista. Kyllähän mieheni lapset ovat tavallaan myös minun lapsiani. Toisinaan kyllä mietin, onko minulla  lupaa ajatella heitä myös minun lapsinani, vaikkei minulla olekaan minkäänlaista biologista sidettä heihin. Vaikka tavallaan hoidankin äidin virkaa jollain tasolla arjessani, ei ole kuitenkaan sama asia olla biologisesti äiti. Kun et ole synnyttänyt samassa taloudessasi asuvia lapsia etkä näin ollen ole päässyt seuraamaan heidän kehitystään ja kasvuaan syntymästä asti, ei side voi mitenkään olla samanlainen kuin mikä lasten äidillä on. Ja siitä kieltämättä olen välillä kateellinen. Enkä usko olevani ainut bonusäiti, joka näin tuntee. Mutta toisaalta tiedostan, etten mitenkään saa enkä voi korvata heidän omaan äitiään. En millään tavalla. Mutta se ei vähennä minun arvoani omassa perheessäni. Meillä bonusäideillä on oma tärkeä roolinsa uusperheessä. Olkaamme siitä ylpeitä.

Tekisi mieli jatkaa pohdintaa äitipuolen roolista ja uusperhearjesta enemmänkin, mutta lienee parempi, että teen siitä aiheesta ihan oman postauksen myöhemmin. (Koska kyseisestä aiheesta minulla riittää kerrottavaa.)

Mistä sitten tiedän haaveilevani  äitiydestä ja omista biologisista lapsista? Esimerkiksi siitä, että nykyään huomaan herkemmin raskaana olevat naiset. Tai siitä, kun kaupan kassalla ollessani hihnalle nostetut vaippapaketit nostattavat mieleeni hiljaisen toiveen: ”Kunpa joskus minäkin voisin ostaa omalle vauvalleni vaippoja.” Tai siitä, kun näen vaunuja työntäviä äitejä tai isiä tai ylipäänsä siitä, kun näen vauvoja. Sydämeni sulaa. Haave omasta pikkunyytistä nostaa aina päätään.

Haaveilen siitä, että itsekin voisin jonain päivänä kulkea maha pystyssä. Raskaana olevat naiset ovat mielestäni jotenkin erityisen kauniita. Heistä hehkuu raskauden onni. (Ja kyllä, oma lukunsa on aamupahoinvoinnit yms., mutta niistä ei puhuta nyt.) Mietin välillä, miltä tuntuu, kun vauva liikkuu mahassa. Ymmärrän jo nyt sen, miten kiinteä side lapseen yleensä syntyy jo odotusaikana. Mietin, millainen hetki se on, kun ultraäänessä kuulee ensimmäisen kerran sydämen lyönnit. Saati sitten se, kun lopulta saa vastasyntyneen vauvan syliinsä. Mietin, millaista olisi olla kotona vauvan kanssa. Myönnettäköön, että minulla  kokemattomana on siitä ajasta ehkä liiankin ruusuinen mielikuva, mutta silti uskoisin nauttivani vauva-arjesta, vaikka  vauva olisikin huutanut koko yön koliikin takia.Toisaalta ajatus äitiydestä kutittelee vatsan pohjaa, mutta toisaalta myös pelottaa. Onhan siinä aikamoinen vastuu myös kannettavana.

Olen tavallaan iloinen siitä, että biologinen kelloni tikittää. Se, että oikeasti minussa on viime vuosien aikana herännyt äitiyden haaveet, osoittaa että minussa on kenties tapahtunut jonkinlaista kasvua. Vaikka olen aina halunnut äidiksi ja haaveillut omasta perheesä, ei kuitenkaan esimerkiksi opiskeluvuosien aikana sisälläni herännyt erityisen suurta halua ryhtyä lapsen hankintaan. Toki parisuhteellakin on tässä oma osansa. Kun vierellä on ihminen, jonka kanssa haluaisi saada oman yhteisen lapsen, herättää sekin luonnollisesti haaveita ja toiveita raskaudesta ja äitiydestä. Toisaalta myös somesta silmien eteen osuvat entisten luokka- tai opiskelukavereiden postaukset raskausmahasta tai vastasyntyneestä vauvasta nostattavat myös haaveita omasta lapsesta entisestään.

Tiedostan myös sen, ettei lapsia kuitenkaan noin vain hankita tai laiteta tilaukseen kuin jokin tavara verkkokaupasta. Välillä pelkään, että mitä jos en tulekaan raskaaksi enkä näin ollen saa koskaan biologista lasta. Sellainen tieto on jo ajatuksena äärimmäisen raskas – saati sitten, jos niin oikeasti käy. Tiedän jo etukäteen, että sen asian hyväksyminen veisi aikaa.

Tai entäs sitten jos tulenkin raskaaksi, mutta mitä jos lapsi onkin sairas tai kehitysvammainen. Olisinko valmis hoitamaan lasta, joka on todella vaikeasti vammainen? En tosiaankaan haluaisi joutua päättämään, pidänkö lapsen vai en, jos havaitaan ettei lapsi ole täysin terve. En ajattele aborttia murhana, mutta onhan silti raskaudenkeskeytys todella iso päätös, jonka kanssa on elettävä loppuelämänsä. Tai mitä jos lapsi kuoleekin kohtuun? Uskaltaisinko sellaisen kokemuksen jälkeen enää koskaan yrittää tulla raskaaksi?  Mutta toisaalta tällaisia asioita ei ole mitään järkeä etukäteen murehtia ja pelätä. Niitä mietitään sitten myöhemmin, jos on tarve.

Tällä hetkellä olen joka tapauksessa kiitollinen siitä, että elämässäni on edes kolme ei-biologista, mutta niin rakasta lasta. En voi siis kuin vain toivoa, että jonain päivänä olisin itsekin raskaana ja että lapsi syntyisi terveenä.