Näistä minä voisin luopua

Nyt eletään paaston aikaa, joka alkaa laskiaisesta ja päättyy pääsiäiseen. Toisin sanoen nyt on menossa paastoamisen loppusuora, sillä pääsiäinen on jo ensi viikon loppupuolella. (Miten nopeasti tämä kevät eteneekään!) Paastoja on nykyään hyvin monenlaisia. Jotkut pitävät herkkupaastoa, osa puolestaan vähentää somen käyttöä paaston ajaksi. Itse en tällä hetkellä paastoa mistään, vaikka hyvää se varmasti tekisi. Tai no, kyllähän olen jonkinlaisessa herkkulakossa, mutta sitä en laske paastoksi, koska olen aloittanut sen jo vuoden alusta ja se tulee jatkumaan pääsiäisen jälkeenkin. Paastoamisessa minua kiehtoo ajatus siitä, että luovutaan tietyksi ajaksi jostakin turhasta tai ylimääräisestä ja katsotaan paaston jälkeen, millaisia vaikutuksia luopumisella oli. Erityisesti somepaastoa haluaisin joskus kokeilla.

Bongasin tässä päivänä eräänä Facebookin feedistä Jyväskylän seurakunnan julkaisun, jossa oli kuva ja otsikkona 40 asiaa, joista kannattaa pitää paastoa. Lista sisältää juuri sellaisia asioita, paheita, joista jokainen voisi paaston ajaksi luopua tai ainakin vähentää. Pystyin heti luettelemaan listalta asiat, joista itse voisin luopua. Seuraavaksi haluankin paljastaa, mitkä kolahtivat erityisesti minuun.  Kerrottakoon, että syyllistyn joskus varmaan kaikkiin listalla oleviin paheisiin, mutta tässä tekstissä keskityn käsittelemään vain muutamaa kohtaa.

Murehtiminen

Olen todennäköisesti murehtimisen maailmanmestari. Voi kun tietäisitte, miten monesta asiasta saankaan murheen aikaiseksi! Murehdin mennyttä, murehdin tulevaa ja ehkä joskus jopa käsillä olevaa hetkeä. Jään tosi helposti ja usein kiinni murheisiin enkä meinaa päästää niistä irti. Se on todella kuluttavaa. Yritän kyllä koko ajan opetella murehtimisesta pois, mutta voi Luoja, miten vaikeaa se onkaan. Minun on helppo sanoa muille, että ”Älä suotta murehdi, kaikki kyllä järjestyy”, mutta itse en osaakaan ottaa neuvoa vastaan. Ei kai murehtimisesta koskaan pääsekään ihan täysin eroon. Ainahan meistä jokainen murehtii jotain, mutta murheista pitäisi osata päästää irti. Se on itselleni jostain syystä todella vaikeaa.

Tätäkin tekstiä kirjoittaessani murehdin koko ajan jotain: koronatilannetta, tulevaa kesää,häitä, psykan opintoja, psykan pääsykokeita, tulevaa syksyä… Kyllähän näitä mielen päällä on joka päivä. Olen joskus nähnyt jossain sitaatin: ”Murehtiminen tarkoittaa, että kärsit kahdesti”. Ja sanotaan myös, että: ”Murehtiminen on kuin kiikkutuolissa keinuminen: se antaa tekemistä, mutta ei johda mihinkään.” Voiko sitä enää osuvammin sanoa?

Viime sunnuntaina oli Marian ilmestyspäivä. Silloin enkeli ilmoitti Marialle, että hän on raskaana ja tulee synnyttämään Vapahtajan, Jeesuksen. Voin kertoa ihan avoimesti, että uskon Jumalaan ja johdatukseen. Rukoilen oikeastaan päivittäin ja pyydän Jumalan varjelusta ja johdatusta itseni ja läheisteni elämään. Kuitenkin aika usein minun vaikea luottaa johdatukseen ja siihen, että asiat kyllä järjestyvät parhain päin. Siksi Marian tarina kiehtoo minua todella paljon. Vaikka Maria oli juuri saanut enkeliltä kuulla odottavansa lasta (jonka isä ei edes ole oma kihlattu!), hän silti luotti Jumalan johdatukseen ja siihen, että kaikki kyllä menee juuri niin kuin on tarkoitus. Maria oli varmasti epävarma ja pelokaskin, mutta jostain syvältä sisimmästään hän löysi rauhan ja luottamuksen. Hän ei siis murehtinut. Meillä on paljon opittavaa Mariasta! Hän on mun idoli kaikista Raamatun henkilöistä.

Kunpa jaksaisin itsekin herätä jokaiseen uuteen päivään ajatellen, että tapahtuipa mitä tahansa, kaikki järjestyy eikä minua jätetä yksin. Kaikki kääntyy hyväksi. Lempikohtani Raamatusta onkin:

”Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi.” (Fil. 4:6)

Tuossa jakeessa on jotain niin lohduttavaa ja rauhoittavaa. Murheen keskellä jae tosin aika usein unohtuu.

         

 

Vertaileminen ja kateus

”Vitsi, kun mullakin olisi noin upea kroppa ja noin hyväkuntoiset hiukset!”

”Toi on mua nuorempi ja sillä on jo työ, josta se tykkää ja se on naimisissa ja mä vielä yritän miettiä, mikä musta oikein tulee isona.”

”Voi, miten ihana koti noilla onkaan! Miten ne saa pidettyä sen noin siistinä?”

Mielestäni vertaileminen ja kadehtiminen kulkevat käsi kädessä. Kun vertailemme omaa elämäämme jonkin toisen elämään ja jos huomaamme siinä olevan jotain parempaa kuin omassamme, nousee kateus pintaan. Sanotaan, että sääliä saa ilmaiseksi, mutta kateus pitää ansaita. En kuitenkaan tiedä, haluanko varsinaisesti ansaita kateutta. Niin kuin se nyt olisi jokin ylpeyden aihe, jos joku kadehtii minua. Kateus on itselleni melkein kuin kirosana, mutta valehtelisin jos väittäisin, etten koskaan kadehtisi ketään. Tottakai. Sehän on inhimillistä. Ehkä kateus nostaa päätään erityisesti silloin, kun on itse tyytymätön johonkin asiaan omassa elämässään. Silloin näyttää aina siltä, että muilla on asiat paljon paremmin. Toisen hiukset ovat paremmat kuin omat, toisen kroppa näyttää kiinteämmältä omiin vatsamakkaroihin verrattuna.

Luulen, että some lisää vertailua ja nostattaa kateutta paljon enemmän pintaan. Nykyään näemme Instagramista tai Facebookista päivittäin ja melkein reaaliajassa, mitä muille kuuluu. Näemme kuvan harmonisesta aamiaiskattauksesta, johon kuuluvat tietysti puuro, vihersmoothie ja kahvi kauramaidolla. Tai silmiimme osuu kuva perheenäidistä treenaamassa jo ennestään timmiä vartaloaan hikikarpaloiden loistaessa otsalla ja  leveän hymyn kehystäessä kasvoja. Löytyy sieltä myös kuva lapsista, jotka leikkivät sovussa ja halailevat toisiaan – naurun kikatuksen voi suorastaan kuulla kuvasta. Tai kuva romanttisesta treffi-illasta kalliissa ravintolassa. Tai siitä, kun joku tuttu on ostanut upouuden Iphonen, Applewatchin tai tuliterän auton. Raha on varmaan ollut aina kateuden aihe. Mutta mitä sitten, jos jollakin on varaa ostella kalliita vaatteita tai autoja tai käydä syömässä kalliissa ravintolassa? Onko se meiltä pois? Ei onni ja autuus asu rikkaudessa.

Totuus on kuitenkin se, että emmehän me yleensä halua someen julkaista kuvia huonoista hetkistä. Emme julkaise kuvaa sotkuisesta kodista tai valtavasta pyykkivuoresta tai siitä, kun lapset tappelevat keskenään tai siitä, kun aamupuuro paloi pohjaan. Somessa halutaan yleensä näyttää hyviä hetkiä. Eikä siinä ole mitään pahaa sinällään. Mutta seuraavan kerran, kun huomaat kadehtivasi jonkun elämää somepostauksen perusteella, muista että se on kuitenkin vain yksittäinen hetki hänen elämästään. Me emme voi tietää, mitä kyseinen henkilö oikeasti sillä hetkellä käy läpi. Eikä muutenkaan kannata kadehtia toisen elämää, kroppaa, hiuksia, autoa, taloa tai yhtään mitään. Toisen kadehtiminen pitäisi kääntää pikemminkin toisen ihailuksi ja miettiä, mikä omassa elämässä on sillä hetkellä hyvin. Koska niitä hyviä asioita varmasti löytyy. Ja niistä toiset ovat puolestaan kateellisia sinulle.

Itsensä vähätteleminen

Jos olen murehtimisessa mestari, olen sitä myös itseni vähättelemisessä. Tämä kuulostaa kamalalta, mutta moitin itseäni todella usein jostain asiasta. Olen jostain syystä itselleni välillä todella ankara. En osaa sanoa, mistä se kumpuaa. En osaa olla armollinen itselleni. Tai toisinaan ehkä osaan, mutta heti  toisessa hetkessä taas ruoskin itseäni. Milloin olen ruma ja lihava, milloin taas huono avopuoliso ja äitipuoli tai teen työni huonosti. Omasta mielestäni en välillä osaa yhtään mitään, vaikka toisaalta tiedän sisimmässäni, ettei se pidä paikkaansa. Olen välillä todella kyllästynyt siihen, että sisäinen puheeni on enemmän negatiivista kuin positiivista. Siksi onkin ehkä hyvä, että aloitin eilen kuuntelemaan Unf*k yourself – Lopeta märehtiminen, aloita elämä – nimistä kirjaa. Kyseessä on Gary John Bishopin self-help-opas, joka on maailmanlaajuinen bestseller. Siksi odotan kirjalta paljon, ja toivon sen auttavan minua oman kielteisen sisäisen puheen lopettamisessa tai ainakin sen vähentämisessä. Haluan opetella puhumaan itselleni kauniimmin.

Löydätkö Sinä listalta jotain, josta itse voisit luopua?