Elettiin syksyä 2019. Tein opettajan sijaisuuksia kotipaikkakuntani yhtenäiskoulussa. Yhtenä päivänä opetin kolmosia, toisena seiskoille kotitaloutta ja kolmantena minulla oli vastassa pienet ekaluokkalaiset. Joskus saatoin viikon ajan opettaa samaa luokkaa, jos sijaistin jotain luokanopettajaa. Käytännössä  suostuin opettamaan mitä luokkaa tahansa ja mitä ainetta tahansa. Koulun opettajilla olikin tapana minut nähdessään kysyä leikkisästi: ”Kukas sinä tänään olet?”

Rehtori saattoi soittaa minulle aamulla klo 7 : ”Yläkoulun enkunope on sairastunut, pääsisitkö tuuraamaan?” ”Tottakai”, vastasin. Ei muuta kuin sen päivän alkuperäiset suunnitelmat rauhallisine aamukahveineen uusiksi ja työmoodi päälle, vaatteet päälle ja kello yhdeksäksi koululle. Koululla sain rehtorilta yleensä tulostettuna sairastuneen opettajan sähköpostiviestin, jossa oli suunnitelmat päivän tunneille. Sitten vain luokkaan etsimään tarvittavia materiaaleja, käynnistämään konetta ja psyykkaamaan itseään kohta alkavaa ensimmäistä tuntia varten.

Selvisin sijaisuuksista yleensä hengissä ja ihan kelpo suorituksin. Olin oppinut vuosien varrella suhtautumaan sijaisuuksiin rennosti: lyhyellä varoitusajalla ei voida odottaa mitään ihmeitä tai taikatemppuja. Riittää, että pitää tunnit ja kaikki selviävät hengissä. Oli jopa virkistävää seilata ala- ja yläkoulun luokkien välillä ja listata samalla mielessään niiden plussia ja miinuksia. Ja helpotusta sijaisuuksien tekemiseen toi se, että koulu oli minulle ennestään tuttu paikka. Olin itse käynyt siellä peruskoulun ja työskennellyt kouluavustajana yhden lukuvuoden verran lukion jälkeen.

Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin tällaisen järjestelyn kuormittavan minua henkisesti. Kun pitää joka aamu olla puhelimen ääressä valmiina siltä varalta, että tuleekin vaikka soitto rehtorilta, nakertaa se huomaamatta henkistä kapasiteettia. En uskaltanut suunnitella seuraavaa päivää sen kummemmin. Tai eihän kukaan minua vaatinut päivystämään puhelin kourassa ja olemaan aina valmiina tulemaan töihin – paitsi minä itse. Pelkäsin, että jos yhden kerran kieltäydyn, minua ei enää kutsuttaisi töihin. (Joskus minun oli kuitenkin kieltäydyttävä, ja silti puhelin saattoi seuraavana päivänä soida.) Ja toisaalta kun joudut koko ajan hyppäämään milloin kenenkin saappaisiin ja ottamaan alle puolessa tunnissa haltuun oppiaineen, joka ei edes välttämättä ole ominta alaasi, on sekin pidemmän päälle aika kuluttavaa. Aloin olla henkisesti väsynyt, ja lopulta avopuolisoni kannustamana ilmoitin lokakuun lopussa rehtorille, etten ole kuukauteen käytettävissä. En selitellyt päätöstäni hänelle sen kummemmin – eikä minun tarvinnutkaan. Kuitenkin tunsin huonoa omaatuntoa ratkaisustani ja tuntui, että olen selityksen velkaa. Pärjäävätkö he siellä ilman minua? Olenko petturi? Olenko laiskuri? Millä ihmeen perusteella oikein tein tämän ratkaisun? Päässäni oli kuitenkin syksyn aikana useamman kerran käynyt ajatus opettajan työn kuormittavuudesta ja mielekkyydestä: Tätäkö minä oikeasti haluan eläkeikään asti tehdä? Onko tämä kuitenkaan sitä työtä, jota haluan tosissani tehdä? En ollut laittanut yhtäkään työhakemusta vireille enkä edes kovin aktiivisesti seurannut avoimia työpaikkoja Kuntarekrystä. En oikeasti halunnut hakea opettajan töitä. Ajattelin, että tauolla minulla olisi aikaa miettiä, mikä minusta oikein tulee isona.

Vapaakuukauteni aikana aloin vakavasti harkitsemaan alanvaihtoa. Samalla mietin, onko se järkevää, onko minulla ”lupaa” vaihtaa alaa jo tämän ikäisenä jne. Mietin eri vaihtoehtoja, mutta mikään niistä ei oikein tuntunut järkevältä: personal trainer, parturi-kampaaja, kosmetologi…Mikä voisi olla minun juttuni? Mitä oikein haluan elämältä? Vai onko tämä vain jotain ohimenevää kipuilua? Valitanko turhasta?

Sitten se tuli! Muistan olleeni lenkillä ja kuuntelin samalla muistaakseni Anna Perhon podcastia, kun lamppu pääni päällä yhtäkkiä syttyi. Psykologi. Minähän pidän ihmisten auttamisesta.  Ja muistan joskus lukiossa miettineeni psykologin ammattia yhtenä vaihtoehtona, mutta en silloin tarttunut siihen.  Olin itsekin joskus käynyt psykologin juttusilla ja pystyin heti analysoimaan itseäni ja toteamaan, että olisin juuri täydellinen persoona kyseisen työhön: kuunteleva, empaattinen, lämmin. Ja mielenterveys oli jollain tasolla kiinnostanut minua aina. Kerroin saman päivän iltana miehelleni suunnitelmistani, ja hänen mielestään niissä oli järkeä. Ainakin kannattaisi yrittää. Psykologina työkenttä olisi paljon laajempi: on koulupsykologeja, urheilupsykologeja, ammatinvalintapsykologeja… Erikoistumismahdollisuuksia olisi vaikka kuinka. Muistan olleeni sinä iltana pitkästä aikaa innoissani jostain asiasta. Päätin ruveta selvittämään, olisiko opiskelu uuteen ammattiin mahdollista.

Sain selvitettyä, että minun pitäisi hakea normaalisti yhteishaussa ja osallistua pääsykokeisiin. Hakuvaiheessa ensikertalaisille olisi luonnollisesti isompi kiintiö ja ylioppilastodistuksen arvosanoista saisi pisteitä jne.  Hieman kaduin, etten aikoinaan kirjoittanut psykologiaa, mutta sitä ei voisi nyt jäädä murehtimaan. Aikaisemmasta korkeakoulututkinnosta ei olisi hakuvaiheessa mitään hyötyä. Sitten kun pääsisin sisään, ei minun esimerkiksi tarvitsisi tehdä uudestaan kandidaatintutkielmaa. Avoimessa yliopistossa voisin suorittaa opintoja jo etukäteen ja päästyäni sisään yliopistoon avoimen opinnot hyväksiluettaisiin tutkintoon, mikä nopeuttaisi valmistumistani. Opintoja voi tehdä täysin etänä omalla aikataululla. Päätin siis alkaa suorittaa psykologian perusopintoja avoimessa yliopistossa.

Olin päättänyt kertoa suunnitelmistani avoimesti myös somessa. Jännitin todella paljon, mitä tuttavani ja ystäväni sanoisivat. Pitäisivätkö he minua petturina, kun en aiokaan jatkaa opettajan töitä? Olisinko joidenkin silmissä heikko, säälittävä tai surkea, kun ammatinvalintani ei heti osunutkaan kohdalleen? Tuulettaisiko joku mielessään, että ”Hah, minähän sanoin, ettei siitä tytöstä ole opettajaksi, hyvä kun se nyt itsekin sen viimein tajusi”? Kuitenkin olin hyvilläni siitä, että valitsemani ammatti olisi myös yliopistossa suoritettava tutkinto. Jos olisin päättänyt ruveta vaikkapa parturi-kampaajaksi (heitä ammattiryhmänä yhtään väheksymättä), olisin voinut saada enemmän hämmästyneitä kommentteja. Toki jos parturi-kampaajan ammatti olisi tuntunut minun jutultani, olisin tietenkin mennyt sitä kohti.

Avoimen yliopiston opinnoissa on se huono puoli, että opinnot maksavat. Syksyllä taloudellinen tilanteeni oli ihan ok, mutta tiedostin toki sen, että jotain töitä olisi opiskelujen rinnalla jossain vaiheessa tehtävä. Päätin ilmoittaa vuoden 2020 alussa koululle, että olisin taas käytettävissä sijaiseksi. Eiköhän opinnot jotenkin pysty suorittamaan siinä sivussa. Sainkin niitä tehtyä, vaikka kieltämättä välillä minua ärsytti, jos olin edellisenä iltana suunnitellut käyttäväni seuraavan päivän opiskelemiseen, aamuinen rehtorin puhelu muutti taas päivän kuviot.

Noh, sitten tuli korona ja koulut menivät kiinni. Ehdin olla vielä muutamaa päivää ennen poikkeustilaa sijaisena koululla. Vaikka tilanne oli kamala ja epätodellinen, en voinut olla toisaalta ajattelematta, että nythän mulla on aikaa keskittyä opiskeluihin. Sainkin sen etäkoulujakson aikana tehtyä opintoja mukavasti enkä enää loppukeväästä koulujen auettua mennyt koululle töihin.

Olin jo maaliskuun alkupuolella jutellut lähikauppamme kauppiaan kanssa, että voisin tulla kesäksi töihin. Idea oli alun perin tullut siis häneltä. Olin ollut kyseisessä kaupassa kesätöissä jo opiskeluaikoina, mutta he ottaisivat minut mielellään taas kesäksi remmiin. Huhtikuussa teimme sopimuksen kesästä.Taas oli yksi asia järjestyksessä.

Psykologian pääsykokeet tulivat ja menivät, en päässyt sisään. Ei niistä sen enempää. En ollut yllättynyt. Syytän koronaa, joka muutti pääsykoejärjestelyt totaalisesti ja suorastaan naurettaviksi. En masentunut siitä, vaan päätin aloittaa syksyllä aineopinnot ja koittaa keväällä uudestaan.

Kesä meni kaupassa ja onneksi myös lomaillessa. Sain perusopinnot pakettiin juuri ennen kahden viikon taukoani kaupantätihommista. Päätin jatkaa kaupassa myös syksyllä ja talvella. 15-20 tuntia viikossa olisi sopiva. Totesin, että minun on helpompi rytmittää opiskelujani kaupantätihommissa, kun tiedän milloin minulla on ja milloin ei ole töitä, vaikka joudunkin usein tekemään iltavuoroja ja viikonloppuja. Toisaalta viikolla on enemmän vapaata, jolloin voin puolestaan opiskella. Mietin toki taas, että ”saanko” tehdä näin, vai pitääkö minun hakea aktiivisesti opettajan paikkoja vai mennä sijaistamaan taas koululle. Olen joutunut useammalle tutulle asiakkaalle selittämään kaupassa, miksi olen kaupan kassalla ja teenkö vielä opettajan töitä. Joillekin olen jaksanut selitellä enemmän, joillekin en. Ymmärrän, että heitä kiinnostaa, miksi opettajaksi kouluttautunut onkin nykyään kaupan kassalla. Vaikka tiedostan, että aikuisena ihmisenä saan tehdä omat päätökseni,  välillä hävettää kertoa tutuille, etten aio tällä hetkellä tehdä opettajan töitä. Toisaalta kun kerron alanvaihtosuunnitelmistani, saan ihailevia kommenteja ja ymmärrystä ratkaisuilleni. Jos päivätyönäni opettaisin yläkoululaisille äidinkieltä, missä ihmeen välissä ehtisin opiskella? Viikonloppuisin? Se olisi siinä tapauksessa good bye vapaa-ajalle.

Lohdutan usein itseäni ajattelemalla, että tämä on vain väliaikaista. Kaupantätihommat rytmittävät kivasti arkea ja ovat hyvää vastapainoa koneen ääreessä istumiselle. Ja rahaa tulee säännöllisesti tilille kerran kuussa. Aineopinnot ovat hyvässä mallissa ,ja keväällä valmistaudun pääsykokeisiin valmennuskurssin avulla. Kun jossain vaiheessa pääsen opiskelemaan ja valmistun, on minulla vielä monen monta työvuotta vielä jäljellä. Toki välillä (tai liiankin usein) mietin, että onko tässä ratkaisussani mitään järkeä ja jos vain olisin jatkanut opettajan töitä, minulla saattaisi hyvässä lykyssä olla vakituinen virka jossain koulussa.  Onneksi mieheni jaksaa muistuttaa minulle kerta toisensa jälkeen ratkaisuni järkevyydestä. Hänellä onkin tapana usein sanoa, että nauti nyt, kun et ole vielä oravanpyörässä. Sinne kyllä vielä ehtii. Ja niin koitankin nauttia.

Kuva: Pixabay