Kuuluuko vastaantuleville äideille nyökätä?

Marraskuu.

Kävelen tihkusateessa asuinalueellamme, kun vastaani tulee toinen vaunuja työntävä ihminen. Tiedostan tulevan kohtaamisen lajitoverin kanssa jo muutama metri ennen kuin kiesimme rullaavat toistensa ohi. Alan huomaamatta pohtia, miten vastaantulija kuuluikaan kohdata.

Kyllähän minä ihmisiä näen jatkuvasti massoittain kaduilla, mutta hämmentävän tästä hetkestä tekee se, että olemme yhtäkkiä ainoat kadulla liikkujat ja meitä ilmiselvästi yhdistää nyt tämä lastenvaunujen työntäminen. Pitääkö minun osoittaa se hänelle jotenkin?

Hyvissä ajoin yritän etsiä ystävällistä hymyä kasvoilleni. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan tunkeilla tai hakea mitään kummallista läheisyyden tunnetta tuntemattoman kanssa, vaikka selvästi kuulummekin samaan jengiin juuri nyt, joten pitää muistaa olla myös asiallinen ja tarpeeksi cool.

Olemme molemmat harmaan hiljaisella tihkukadulla kulkevia vaunujen lykkijöitä. Tunnen jonkinlaista kanssasisaruutta häntä kohtaan. En kuitenkaan voi pitää kanssasisaruutta liian itsestäänselvältä, joten tärkeä muistaa myös se viileys!

Lopputuloksena näistä sekavista ajatuksistani kun vihdoin olemme kohdakkain, vilkaisen häntä kohti, puolittain hymyilen hänelle ja puolittain hänen saappailleen, sekä nyökkään. Siis nyökkään. Mitä ihmettä sekin on?

Tunnen, miten silmäni hakeutuvat toinen oikealle ja toinen vasemmalle. Siinä se lopputulos, kun minä yritän olla sekä ystävällinen että cool. Suupielessä jähmettyvä hymy, joka yritti olla tuttavallinen olematta kuitenkaan liikaa sitä.

Hohhoijaa. Miksi mietin näin monimutkaisesti? Olen todella outo!

Miksi ihmisiä on vaikea kohdata?

Ehkä selitys on viimeiset 3 vuotta kotona korona-aikana lapsille juttelua, niukasti aikuiskontakteja kohdaten. Ehkä syypää on harmaa loppusyksy, kun maailmasta tuntuu kadonneen kaikki valo.

En osaa enää olla normaali ihmisten seurassa. En muista, miten ihmisiä kohdataan. Kuinka pitkään katsotaan silmiin ja mitä muuta pitää muistaa tehdä, nostaa kättä, sanoa hei vai jotain muuta? Ehkä nyökätä…

Ja kuuluuko vastaantulevaa äitiä tosiaan aina moikata (nyökätä), solidaarisuuden nimissä? Onko parempi olla ystävällinen vai antaa jokaisen mennä menojaan omassa rauhassa? Lapsen kanssa liikkuessa kun saattaa sitä huomiota saada yli tarpeiden muutenkin.

Miksi aloitin tämän blogin?

Aloitin tämän ihmisten kohtaamisen vaikeudesta. Ajattelin alkaa opetella itseilmaisua. Kertomaan kuulumisiani. Sanoittamaan tunteita kotiäidin elämästä. Puhumaan siitä kaikesta.

Toivon saavani yhteyden muihin äiteihin, muihin ihmisiin tätä kautta. Olisi ihan mahtavaa, jos siellä jossain olisi joku muu, joka on kokenut samankaltaisia tuntoja. Mielelläni kuulisin sinustakin.

Kommentoithan, jos sinullakin on ollut joskus vaikeaa kohdata muita ihmisiä
kotona olemisen jälkeen! <3 millaista se on ollut?