Viimeksi pohdin sitä, miten äitinä toisen vastaantulevan äidin moikkaaminen aiheuttaa joskus pään vaivaa.

Mutta entäs kuulumisten kysyminen. Siinä mennään minusta vielä pidemmälle hankalaan maastoon!

Kun yhtenä päivänä kukkakaupassa vastaan tullut tuttava kysäisi kuulumisiani, punastuin ja änkkäsin jotain hämärää. Vain siitä syystä, etten ollut ajatellut pitkään aikaan, mitä siihen voi vastata sillä lailla ohi mennen. Enkä sitäkään, mitä meille tosiaan kuului. En ollut ollut sellaisessa sosiaalisessa tilanteessa hetkeen.

Avautua vai eikö avautua?

Jos kysyjä odottaa muutakin kuin ”hyvää”, mutta emme kuitenkaan ole ihan niitä maailman läheisimpiä ihmisiä, miten vastata? Miten paljon kannattaa kertoa?

Suomalaisiahan on moitittu perinteisesti siitä, että otamme liian vakavasti kuulumisten kysymisen ja vastaamme rehellisesti ummet ja lammet, kun kysyjä ikään kuin vain moikkasi kysymyksellä. Australiassa sen itse tajusin, kun kaupan kassalla vaihdettiin aina kiireessä ”How are you” – ”How are you”. Kysymys ja kysymys, ilman kummempaa vastausta!

Toisaalta se kevyt ”hyvää” on tosi pinnallista, joten läheisien kohdalla on odotusarvo ja muilta ehdottomasti plussaa, jos he kertovat myös niistä ei-niin-parhaista kuulumisistaan.

Kuitenkaan tuntemattomilta ei pysty vastaanottamaan mitä tahansa. Ja itselle jää outo olo, jos meni avautumaan ihan liikaa vieraalle ihmiselle.

Hieronta – juttutuokioko?

Joku aika sitten hieronnassa hieroja alkoi kysellä kuulumisiani. Kyseli perheestäni, kyseli nimiä, sukupuolia ja ikiä. Pian oltiin niin syvällä, että huomasin uskoutuvani vauvan syömisistä ja taaperon päiväkotivaatetuksesta.Kiinnostiko se kaikki häntä oikeasti?

Btw miksi oman kokemukseni mukaan 90% hierojista ei anna minun vain olla hiljaa hierontalaverilla? He säästyisivät kiusaantuneilta keskusteluilta, kun oikeasti haen tilanteesta vain rentoutusta ja fyysisen kivun lievitystä.

On älyttömän epämukavaa jakaa elämästään siinä puolialastomana kahiseviin papereihin ja froteepyyhkeisiin puettuna kääryleenä. Kuin sushibuffettiin lätkäisty lohinigiri tai grillin voipaperissa lötköttävä lihis.

Siinä naama rutussa yritän sitten suhautella juttujani toisesta suupielestä, niska kipeytyen kun nostelen päätä säännöllisesti ilmaan, jotta puheeni olisi edes hieman selkeämpää. Ja ääni käheänä, kun oikeasti olin juuri ollut nukahtamaisillani ja hierontahuoneessakin on vähän vetoisaa, erityisesti siinä paperi-frotee asussani.

Ei sillä että minulla olisi varaa olla jatkuvasti
hieronnassa ja joka tapauksessa välttelen sinne menemistä ihan tuon sosiaalisuus-aspektin vuoksi.

Niin, ymmärränhän minä hierojien tarpeen olla sosiaalinen ja saada asiakkaista jotain irti varsinaisen hierontatyön ohessa. Ihan varmasti on hyvin yksinäistä puuhaa, jos tonnikala toisensa jälkeen mätkähtää tiskille mörssättäväksi eikä kukaan suostu vaihtamaan yhtään lausetta koko työpäivän aikana. Silmät muljahtaen vain sukeltavat päänsä nopeasti hierontapöydän reiästä sisään ja uppoavat vaitonaisuuteen.

Ymmärrän heitä ihan totta. Mutta toivon itse aina löytäväni hierojan, joka suhtautuu työhönsä kuin pullaleipuri, joka ei odota taikinapallojensa puhuvan. Pyörittelee vain menemään ja nauttii käsillä tekemisestä, ehkä kuuntelee musiikkia tai on muuten vain hyväntuulinen touhussaan.

Ah sellainen on ihanaa, kun minulta ei odoteta mitään! Ehkä minulta odotetaan nykyään kaiken aikaa niin paljon, että tarvitsen omat hetkeni.

Minulla ei ollut tarkoitus puhua tässä hierojista, sushista tai pullataikinasta. Tulipahan vain heti kättelyssä introverttitaipumukseni esiin. Jutun pointti oli se, että minulla tosiaan on vielä opeteltavaa, mitä ihmisille kannattaa kertoa, kun heille kertoo kuulumisia.

Miten sinä vastaat puolituttujen kuulumisten kyselyihin? Olisi kiva kuulla!